Ensimmäinen vuosi parisuhteessa

Heti alusta asti kaikki tuntui oikealle. Oli tunne siitä, että toinen pysyy vierellä vaikka ei ihan jokaista sekuntia yhdessä viettäisikään. Ei unettomia öitä tai valvottuja iltoja, tyynyliina märkänä kyyneleistä. Oli sillä tavalla helppoa olla. En taida muistaa kuin yhden kerran, kun erossa olo aiheutti lievää paniikkia.
En ole tarvinnut epäillä tai pelätä, että toinen ei enää haluaisikaan olla yhdessä. Omalla kohdallani taas olen kyllä käynyt melkoista taistelua reissutyön aiheuttamien tuntemusten kanssa. En silti ole ajatellut, että tämä on nyt tässä. Olen löytänyt jotain sellaista, josta haluan kyllä pitää kiinni ja jonka eteen olen valmis näkemään vaivaa.

Parisuhteessa olo ei silti aina ole pelkkää juhlaa, tietenkään. Toivon mukaan jokainen ymmärtää sen ihan kokemattakin, että aina ei voi olla pelkästään kivaa. Sen lisäksi että täytyy kokea omat "en juuri nyt jaksa tuota ihmistä"-tuntemukset ja hyväksyä ne, täytyy myös ymmärtää sama kumppanin puolelta. Ei sen toisenkaan voi aina olettaa vain rakastavan hymy huulilla, sillä toisellakin on välillä oikeus saada minusta tarpeekseen.

En ole koskaan ennen elänyt näin pitkässä parisuhteessa ja tavallaan tämä onkin ollut uuden oppimista. Olen löytänyt itsestäni uusia piirteitä ja kyseenalaistanut omaa luonnettani. Haluaisin kasvaa paremmaksi sielunkumppaniksi, sellaiseksi jonka kanssa on oikeasti helppoa olla.

Onhan tämä kaikki toki edelleen ihanaa. Käydään lenkillä käsikädessä, mennään yhtä aikaa nukkumaan, tehdään meidän yhteisiä juttuja kuten jäätelönsyöntireissuja Kontiolahden satamaan, hymyillään, jutellaan, luodaan yhteistä omaa arkeamme.

Mä olen tässä, toivottavasti vielä monen vuoden jälkeenkin.