Ihmisten yksinäisyys

Mielestäni en voi mitenkään väittää itseäni yksinäiseksi, minulla on niin paljon ihania ihmisiä elämässäni. Silti tunsin eilen pistoksen tuolla jossakin, kun istuin yksin lounastamassa. Toki seurassani oli annos maailman parasta kanawokkia, jonka kanssa olisin ollut valmis menemään naimisiin vaikka saman tien. Mutta silti, viereisissä pöydissä ei ollut yksinäisiä ihmisiä. Oli vain ihmisiä kavereineen, puolisoineen tai lapsineen.

Toisinaan on hyvä viettää aikaa myös yksinään, se on ihan totta. Siinä oppii kuuntelemaan itseään, eikä yksinoloa pitäisi pelätä. Olen nyt kuitenkin monta kuukautta viettänyt päiväni periaatteessa yksin. Totta kai on päiviä kun olen ollut kaupungilla ja nähnyt ystäviäni, sekä iltoja tai viikonloppuja kun olen ollut poikaystäväni seurassa. Mutta jotain minulta puuttuu, nimittäin ryhmä johon voisin tuntea kuuluvani. Kun ei ole koulussa, eikä töissä, niin mikä on se ryhmä jonka osa voit tuntea olevasi?

Tässä asiassa työttömät jäävät kovin yksin. Toki työttömille on olemassa työnhakuklubeja, nuorisoverstaita sun muuta, joissa voisi tavata toisia työttömiä. Miksi silti tuntuu niin turhalta ystävystyä ihmisten kanssa, joiden seurassa viettää vain muutaman päivän viikossa noin kuukauden ajan? Kokemukseni työnhakuklubista oli juuri tämä, ei juurikaan innostanut tutustua kyseisiin ihmisiin koska se yhdistävä tekijä ei kestänyt kovinkaan kauaa.

Kun nyt huomenna aloitan työkokeiluni, en tiedä tuleeko se muuttamaan mitään. Tulenko työpaikaltani löytämään sellaisia ihmisiä, joiden ryhmään on helppo tuntea kuuluvansa. Ehkä en sieltäkään tule löytämään kaipaamaani ryhmään kuuluvuutta, mutta ainakin saan päiviini muutakin ohjelmaa kuin hengailun ja kaverien näkemisen. Toivon, että jo se auttaa vähän poistamaan toisinaan heräilevää yksinäisyyden tunnettani.

Viikonlopun hetkiä

Lauantaina vierailin elämäni ensimmäistä kertaa MP-messuilla, ja näin myös jotakin hyvin hyvin harvinaista. Nimittäin jonon miestenvessaan. Siinä on muuten kyse sellaisesta harvinaisuudesta, että kuvan ottaminen olisi ollut paikallaan.

Helsinki oli oikein mukava, kuten myös koko reissu. On ollut niin hyvä ja helppo olla. Käytiin syömässä hyvin, ja illan lopuksi vielä elokuvissa. Perjantaina puhelimen totaalinen pimeneminen aiheutti pientä jännitystä matkaan juna-asemalta hotellille, mutta siitä huolimatta löysin perille ihan omin neuvoin.

Elämä on kohdellut ihmeellisen hyvin, ja toivottavasti tekee niin myös jatkossa.

Kun me ei olla enää läsnä

Viime kuukausina minulla on ollut runsaasti aikaa. Olen viettänyt siitä suuren osan kaupungilla ja nähnyt monia asioita. Usein huomio on kiinnittynyt siihen kuinka me ihmiset katoamme toisiltamme. Älypuhelimiin, päivän lehtiin, kuulokkeisiin.

Nuori nainen työnsi kauppakeskuksessa lastenvaunuja, vaunujen kyytiläinen mahtoi olla vielä kovin pieni. Silti sydäntä vihlaisi äidin korvissa olevat kuulokkeet. Hän oli sulkenut vauvansa ulkopuolelle omasta maailmastaan. Okei, ehkä vauva nukkui ja ei se varmasti vielä puhettakaan niin sanotusti olisi ymmärtänyt, mutta silti. Myönnän, että olen myös katsonut hieman vinoon niitä, jotka juttelevat niin pienelle ihmiselle ettei se vielä edes osaa vastata. Mieluummin silti niin, kuin että ei ollenkaan huomioi lastaan.

Pikaruokaravintolan viereisessä pöydässä äiti oli syventynyt älypuhelimensa ihmeelliseen maailmaan ja häntä vastapäätä napotti kaksi lasta. Lapset söivät vielä aterioitaan ja heidän äitinsä oli siinä ihan lähellä mutta silti niin kaukana. Toki kun viettää paljon aikaa lastensa kanssa joka päivä ei ehkä yksi hetki älypuhelimen kanssa tunnu kovin suurelta. Mutta millaisen esimerkin antaa lapsille se, että älypuhelin kaivetaan esille kesken yhteisen ruokailuhetken? Lapset ottavat mallia ja vanhemmat ovat se suurin esimerkki. Entäs sitten kun jokaisessa hetkessä ei olekaan oikein kaivaa sitä älypuhelinta esille?

Tarkoitukseni ei ole tuomita ketään, varsinkaan esimerkkeinä mainitsemiani henkilöitä. Ulkopuolisena en näe kokonaisuutta, vaan vain lyhyitä hetkiä. Asioilla on aina monta puolta. Haluaisin vain herätellä meitä ihmisiä muistamaan millaista on oikeasti olla läsnä. Että muistaisimme useammin jakaa itsestämme palan muidenkin kanssa emmekä vain sulkeutuisi sinne omaan maailmaamme.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin...

...kun aamulla lähetin söpöilytekstiviestin poikaystävälle ja sillä ihan samaisella minuutilla hän muisti minua faceviestillä. Kyllä meni siinä hyvä tekstiviesti hukkaan ja tuntui hölmöltä kun niitä viestejä sitten oli joka tuutissa vastailtavana. En minä tällaista telepaattista yhteyttä pyytänyt, ihan pelkkää poikaystävää vain.

...kun sain vihdoin uuden kaipaamani tietokoneen. Kyllä jäi vanha ihan mukiinmenevä kone nyt toimettomaksi. Hyvin sillä vielä pystyi kommunikoimaan, vaikka eihän se enää pitkään aikaa edes pysynyt päällä ilman virtajohtoa. Kyllä on turhaa tämmöinen, kun uudessa koneessa akun kesto on 7h ja blogia voi kirjoittaa vaikka junassa. Kuka sitä konetta nyt niin kauan käyttää yhtäjaksoisesti kuitenkaan?

Kyllä minä siitäkin kovin mieleni pahoitin, kun aamulla hissistä astui iloinen nuori nainen joka moikkasi reippaasti sen yleisen mumistun tervehdyksen sijaan. Kyllä ei saa enää missään olla rauhassa.

Voisinkohan minä taas vaihteeksi lopettaa tämän älyttömän mieleni pahoittamisen, kyllä minä niin mieleni pahoitin kun taas mieleni pahoitin. Toisinaan olen ihan uskomaton.

Helsinki kutsuu

Huomenna suuntaan aamusta junalla Helsinkiin, mistä tulikin mieleen että pitäisi ehkä pakata jotakin. Sen sijaan vain seurustelen uuden tietokoneeni kanssa, joka kotiutui tänään (!!).
Lauantaina meillä olisi tarkoitus vierailla moottoripyörämessuilla, ja voitte kenties arvata että se kuuluu enemmän sen toisen puoliskon mielenkiinnonkohteisiin. Mutta kukapa sanoisi ei hotelliyölle, vaihtelulle arkeen ja hyvälle ravintola ruualle? Ainakin toiveissa olisi löytää hyvä ravintola Helsingin sykkeestä, vaihtoehtoja vain on niin kovin paljon että pieni pää menee helposti aivan pyörälle.

Minulla on vielä muutama päivä aikaa nauttia vapaudesta ja päivien ajattomuudesta. Ja ehkä tuleva viikonloppu tekee nauttimisesta helpompaa. Nyt siis kynsienlakkausta, pakkausta ja puhelu sinne jonnekin.

Palaan heti, kunhan toivun siitä kuuluisasta suurkaupungin sykkeestä.

Vain ne jotka rakastavat ovat täysin järjissään

Näin viime yönä unta, paistoin lettuja ja taikina oli ihan sinistä.

Ne letut eivät tainneet koskaan valmistua.

 

Haluaisin kirjoittaa kaikki sisälläni olevat tunteet.

Kirjoittaa ne polveileviksi runoiksi, loppuaan kohti kasvaviksi lauluiksi, itseään suuremmiksi tunnekuohuiksi.

 

Aloitan ensi viikolla työkokeilun kahvilassa,

olen taas aloittanut kulttuurintutkimuksen pääsykoekirjojen lukemisen.

Olen oppinut, että Tuhkimon kadonnut kenkä on vaginan symboli.

Lukeminen avartaa, niin ne sanovat, vai oliko siinä sittenkin kyse matkailusta.

 

Tämä päivä on ollut kovin kummallinen,

tämä koko maailma on niin kovin kummallinen.

 

Ja minun tekee mieli lettuja.

Älä pelkää yksinäisyyttä, ehkä se on pelkkä tauko ennen loppusoiton pitkää, kiivasta syleilyä

Olen elänyt viikonlopun kuplassa, jossa meillä oli toisillemme rajattomasti aikaa. Uponnut katseeseen joka saa uskomaan ihanuuteeni, koskettanut hellästi toista siinä vierellä.
Ja nyt perjantaihin asti minulla on vain oma kuvajaiseni pimeässä ikkunassa.
Eksynyt katse, joka kysyy "mihin olet menossa, mitä oikein olet tekemässä".

Kuitenkin jo nyt, minä olen enemmän kuin mitä ennen olin.
Ehkä se ikkunan kuvajainenkin vielä jonain päivänä ihan aidosti uskoo itseensä.