Kun me ei olla enää läsnä

Viime kuukausina minulla on ollut runsaasti aikaa. Olen viettänyt siitä suuren osan kaupungilla ja nähnyt monia asioita. Usein huomio on kiinnittynyt siihen kuinka me ihmiset katoamme toisiltamme. Älypuhelimiin, päivän lehtiin, kuulokkeisiin.

Nuori nainen työnsi kauppakeskuksessa lastenvaunuja, vaunujen kyytiläinen mahtoi olla vielä kovin pieni. Silti sydäntä vihlaisi äidin korvissa olevat kuulokkeet. Hän oli sulkenut vauvansa ulkopuolelle omasta maailmastaan. Okei, ehkä vauva nukkui ja ei se varmasti vielä puhettakaan niin sanotusti olisi ymmärtänyt, mutta silti. Myönnän, että olen myös katsonut hieman vinoon niitä, jotka juttelevat niin pienelle ihmiselle ettei se vielä edes osaa vastata. Mieluummin silti niin, kuin että ei ollenkaan huomioi lastaan.

Pikaruokaravintolan viereisessä pöydässä äiti oli syventynyt älypuhelimensa ihmeelliseen maailmaan ja häntä vastapäätä napotti kaksi lasta. Lapset söivät vielä aterioitaan ja heidän äitinsä oli siinä ihan lähellä mutta silti niin kaukana. Toki kun viettää paljon aikaa lastensa kanssa joka päivä ei ehkä yksi hetki älypuhelimen kanssa tunnu kovin suurelta. Mutta millaisen esimerkin antaa lapsille se, että älypuhelin kaivetaan esille kesken yhteisen ruokailuhetken? Lapset ottavat mallia ja vanhemmat ovat se suurin esimerkki. Entäs sitten kun jokaisessa hetkessä ei olekaan oikein kaivaa sitä älypuhelinta esille?

Tarkoitukseni ei ole tuomita ketään, varsinkaan esimerkkeinä mainitsemiani henkilöitä. Ulkopuolisena en näe kokonaisuutta, vaan vain lyhyitä hetkiä. Asioilla on aina monta puolta. Haluaisin vain herätellä meitä ihmisiä muistamaan millaista on oikeasti olla läsnä. Että muistaisimme useammin jakaa itsestämme palan muidenkin kanssa emmekä vain sulkeutuisi sinne omaan maailmaamme.