Mielestäni en voi mitenkään väittää itseäni yksinäiseksi, minulla on niin paljon ihania ihmisiä elämässäni. Silti tunsin eilen pistoksen tuolla jossakin, kun istuin yksin lounastamassa. Toki seurassani oli annos maailman parasta kanawokkia, jonka kanssa olisin ollut valmis menemään naimisiin vaikka saman tien. Mutta silti, viereisissä pöydissä ei ollut yksinäisiä ihmisiä. Oli vain ihmisiä kavereineen, puolisoineen tai lapsineen.
Toisinaan on hyvä viettää aikaa myös yksinään, se on ihan totta. Siinä oppii kuuntelemaan itseään, eikä yksinoloa pitäisi pelätä. Olen nyt kuitenkin monta kuukautta viettänyt päiväni periaatteessa yksin. Totta kai on päiviä kun olen ollut kaupungilla ja nähnyt ystäviäni, sekä iltoja tai viikonloppuja kun olen ollut poikaystäväni seurassa. Mutta jotain minulta puuttuu, nimittäin ryhmä johon voisin tuntea kuuluvani. Kun ei ole koulussa, eikä töissä, niin mikä on se ryhmä jonka osa voit tuntea olevasi?
Tässä asiassa työttömät jäävät kovin yksin. Toki työttömille on olemassa työnhakuklubeja, nuorisoverstaita sun muuta, joissa voisi tavata toisia työttömiä. Miksi silti tuntuu niin turhalta ystävystyä ihmisten kanssa, joiden seurassa viettää vain muutaman päivän viikossa noin kuukauden ajan? Kokemukseni työnhakuklubista oli juuri tämä, ei juurikaan innostanut tutustua kyseisiin ihmisiin koska se yhdistävä tekijä ei kestänyt kovinkaan kauaa.
Kun nyt huomenna aloitan työkokeiluni, en tiedä tuleeko se muuttamaan mitään. Tulenko työpaikaltani löytämään sellaisia ihmisiä, joiden ryhmään on helppo tuntea kuuluvansa. Ehkä en sieltäkään tule löytämään kaipaamaani ryhmään kuuluvuutta, mutta ainakin saan päiviini muutakin ohjelmaa kuin hengailun ja kaverien näkemisen. Toivon, että jo se auttaa vähän poistamaan toisinaan heräilevää yksinäisyyden tunnettani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti