20 astetta vähemmän lämpöä

Tuntuu etten ole kirjottanut aikoihin, ja se on varmaan myös ihan totta etten ole. Palattiin eilen Rodokselta, mies lähti saman tien maailmalle, minä jäin tänne rästissä olevien koulujuttujen ja hemmetin pitkien koulupäivien kanssa. Arki iski taasen kerralla päin näköä, niin kuin sillä taitaa olla tapana. 

Silti kaikki on aika hyvin tasapainossa. Koulutehtävät ei juurikaan lisääntyneet sillä välin, mutta ne entiset kummitteli koko viikon takaraivossa (kummittelevat edelleen). Tällä hetkellä tuntuu, että ehkä selviän. Ennen reissua luulin hukkuvani.

Reissussa oli aurinkoa ja lämpöä. Merivesikin 27 asteista. Kreikka on melkoinen paratiisi hiekkarantoineen ja sinisine merineen. Nautin kovin. Eilen nauratti astua ulos lentokoneesta, lentokenttä lainehti vedestä ja hyvä ettei kenkä hörpännyt vettä. Että sellainen kotiinpaluu oli se. 

Ensi viikolla aurinkoon

Ensi viikolla lennän aurinkoon.
Unohdan koulun, jätän taakseni kaikki deadlinet ja tehtäväkasat.
Hetkeksi unohdan velvollisuudet, kaiken tämän velvollisuusryöpyn keskellä.
Minä vain otan ja lähden.
En tiedä onko se vapauttavaa, vai ihan hemmetin pelottavaa.

Mutta ainakin toivon, että siellä ollessani osaisin ihan vain keskittyä siellä olemiseen. Pystyisin unohtamaan siksi aikaa koulun ja stressin. Ihan vain nauttisin lomasta.

Tänään sataa, vähän vähemmän

Niin kovin hauras, juuri tällä hetkellä.

Kyyneliä poskilla, onko mieleni nyt sitten luovuttanut?
Luovuttanut painoaan, huoliaan, jonkun toisen korville.


En tiedä miten tästä pitäisi jatkaa, 
ajattelin kerrankin olla vahva, 
haastaa itseäni.


Nyt yksitellen karsin pois kaiken,
karsin pois ylimääräiset,
koska ei minusta ole sellaiseen.

En vieläkään opi yhtään venäjää,
tai osaa tienata rahaa samalla kun opiskelen, 
eikä käteen jää mitään.

Kaikki on ok

Kesä alkaa olla virallisesti ohi, vaikka olenkin kyllä väittänyt sen loppuneen jo kolme viikkoa sitten. Mutta nyt se on ainakin oikeasti ohi. Illat viilenevät ja pimenevät, kohta saa taas turvautua villasukkiin ja lapasiin. Mietin myös sitä millaista tulee mainosten jakamisesta, kun se ihan varmasti täytyy tehdä pimeässä. Talvella toisinaan ehkä myös liukkaassa kelissä. Jos en kolaroi autoa varmemmin johonkin, niin todennäköisesti liukastun ja telon itseni.

Kahden viikon päästä tulee taas irtiotto arjesta. Sen pitäisi ehkä tuntua hyvälle, rentouttavalle. Viikko auringossa, meren äärellä. Lähinnä se ahdistaa, koska mitä kaikkea sen viikon aikana ehtiikään tapahtua koulussa ja sitten lomalta palattuani hukun kahta pahemmin kaikenlaiseen. Ei sitä pitäisi niin ajatella, mutta siltä se tuntuu. 

Tavallaan minulla on kaikki ihan hyvin, tavallaan olen ihan rikki. Enkä minä tiedä kummasta kertoisin, kun ihmiset kysyvät että miten minulla menee. Menee miten menee ja siinähän se, menee.

Saako sen sanoa ääneen, että koulu ei tunnu pelkästään hyvälle?

Kirjoitin sen eilen sähköpostiin, sinne se tuntui turvallisemmalta laittaa kuin tänne. Olen ehkä jollain tasolla kironnut sitä myös ääneen, mutta vain sellaisten ihmisten kuullen jotka sen jollain tasolla voivat ymmärtää. Eilen kuitenkin osasin pukea sen sanoiksi sillä tavalla kuin en ennen ole osannut. En nimittäin ihan oikeasti haluaisi, että se tuntuu tältä. Haluaisin tykätä ja nauttia, haluaisin pystyä sanomaan että tämä on nyt juuri sitä mitä olen elämältäni aina halunnut. 

Mutta oikeasti, rehellisesti, koulu tuntuu tällä hetkellä lähinnä murskaavalta. En haluaisi että se tuntuu niin kamalan raskaalle ja itkettävälle, mutta kun sille se nyt vaan silti tuntuu. Enkä tiedä kuuluuko se asiaan, kuuluuko sen olla näin. Vai pitäisikö asialle yrittää tehdä jotain. 

Jollain luennolla opettaja totesi, että jos joku asia ei tunnu hyvälle niin sitä ei silloin tarvitse tehdä. Okei kyse oli luovasta prosessista, ei niinkään kaikesta elämässä. Mutta jos minä jättäisin tekemättä kaiken mikä ei tällä hetkellä tunnu hyvälle, en minä opiskelisi enää ollenkaan. 

Ja miksi minä sitten edelleen jatkan? 

Koska pelkään elämää ilman rutiineja. Nyt on toisaalta turvallista, on jotain mikä pitää yhteiskunnan tyytyväisenä. Siksi minä jatkan, taistelen ja itken. 

Missä ikinä oot, niin ethän unohda minua?

Voinko laulaa ääneen parvekkeella Pariisin kevättä?

Voinko sekoittaa minttuviinaa ja kokista keskenään? 

Voinko taas lähteä Joensuun yöhön jos olin siellä eilenkin, ainakin melkein?

Voiko joka perjantai ottaa viiniä siksi, että koulu laittaa mielen vaatimaan sitä?

Voisinko olla luova, kaikesta väsymyksestä huolimatta?

Voinko tunkea lisää mainoksia ihmisten postilaatikoihin, jos ne on jo niin täynnä että kansi ei mahdu kiinni?

Onko mainosten jakaminen postilaatikoihin, kuin roskapostin lähettäminen sähköpostiin?

Kaikkea tätä on elämä

Palasimme lauantaina, silloin vielä lämpimään, mutta nyt jo kovin viileään ja syksyiseen suomeen. Kerralla, rytinällä, palasin takaisin kaikkeen siihen mitä on oikeasti elämä. Olihan se kai koko kesän vähän niin kuin katkolla. Nyt on taas koulua, ihmisiä ja ennen kaikkea niitä vaanivia deadlineja.

Kahden viikon poissaolon jälkeen kaupungissa odotti ovella järjetön lehtikasa. Jääkaapissa käyneen perunasalaatin haju ja takaseinään kiinni jäätynyt kurkku. Pöydillä sipsipusseja, karkkipussi ja pieni minttuviinapullo. 

Tuntuu sekavalta, olla taas tässä. Kaiken tämän keskellä. Enkä minä ehtinyt edes tästä reissusta toipumaan, kun joku jo intoili siitä reilun kuukauden päästä koittavasta seuraavasta matkasta. Niin kovin liikkuvaista on elämä.