lauantai 20. maaliskuuta 2021

Kuusamon taikaa

Lomailtiin vajaa viikko lumen ja hiljaisuuden keskellä Kuusamossa. Vuokrattiin mökki keskeltä ei mitään. Mökkitiellä lenkkeillessä havainnointiin lähinnä eläinten liikehdintää ja pupujen aktiivista yöelämää. 
Saatiin olla ihan rauhassa, keskellä hiljaisuutta. Ei kuulunut liikenteen melua eikä juuri ihmistenkään ääniä. 
Saunottiin joka ilta, paistettiin makkaraa kodassa, käytiin hiihtoladuilla ja moottorikelkkareiteillä. Laitettiin itse ruuat mökissä ja pelattiin Unoa sekä Huojuvaa Tornia. 

En tiedä olisiko tullut lähdettyä tällaiselle lomalle ilman vallitsevaa tilannetta. Nyt ei kuitenkaan haluttu täysiin hotelleihin tai ravintoloihin. Haluttiin pysytellä keskenään ja minimoida kaikenlaiset ylimääräiset kontaktit. 

Sinne hiljaisuuden ja lumen ympäröimään maailmaan voisin lähteä toistekin.

torstai 11. maaliskuuta 2021

Otsatukan elinkaari

Parturin tuolissa peilistä katseli otsatukan kehystämät kasvot.
Muistan, kun halusin kasvattaa ala-asteella otsatukan pois.
Yhtälailla muistan, kun vanhojentanssien jälkeen leikkasin sen takaisin.
Olen löytänyt nykyisen hiustyylini kymmenen vuotta sitten,
ja edelleen pidän siitä.

Tuntuu hurjalle, että vanhojentansseista on kymmenen vuotta.
Ylipäätään tuntuu hurjalle ajatella omaa ikäänsä, yhä ja edelleen.
Vaikka olenkin todennut, että ikäkriisi on kriiseistä viheliäisin. 
Jos ikäänsä kriiseilee, saa kriiseillä loputtomiin.

Pidän siitä, miten otsatukka kehystää kasvojani.
Pidän hiusteni ruskeasta väristä ja siitä miten ne kiiltävät auringossa.
Pidän siitä, että otsatukasta on tullut osa minua.
Ja koska pidän siitä niin kovin, niin täytyihän se ikuistaa jälleen yhteen kuvaan.



torstai 4. maaliskuuta 2021

Riittävän hyvää elämää

Onko vuoden takaisesta poikkeuksesta hiljalleen muodostumassa uusi normaali?
Sellainen normaali, jolle kukaan meistä ei oikeastaan haluaisi myöntää minkäänlaista normaaliuden määritelmää, mutta sellaistahan siitä alkaa kuitenkin tulla.
Vuosi on niin pitkä aika, että on olemassa lapsia, jotka eivät muista muunlaista aikaa kuin tämän mitä nyt elämme. 
On vain tarinoita siitä miten joskus käytiin uimahallissa, elokuvissa, ravintolassa. Eikä siinä ollut mitään sen ihmeellisempää. 

Minun elämäni ei ole muuttunut juuri yhtään, vieläkään. Nautin hitaista aamuista ja siitä, että voin itse määritellä päiväni tekemiset. Voin mennä keskellä viikkoa käymään siskoni luona ja tavata kummipoikaani, tai nähdä ystäviäni jos siltä tuntuu. 

Maailma ympärillä makaa niin kuin makaa, ja niihin raameihin minä rakennan itselleni mahdollisimman hyvän elämän.

keskiviikko 24. helmikuuta 2021

Selkeästi sekavaa

Tänään olo on tuntunut jotenkin tahmealle.
Aamun jooga ja syvärentoutushetken jälkeen heräsin lattialta sohvatyynyn kuvio poskeen painautuneena.
Olo on nuhjuinen, eikä opparin kirjoittaminen tunnu etenevän.
Yritän muodostaa julkaisukelpoisia lauseita, tietämättä kunnolla edes että mistä olen kirjoittamassa. 
Kaikki on sellaista sekavaa tahmaa, eikä siitä löydy selkeää alkua tai loppua.

Olen jossakin välimaastossa,
koitan pyristellä eteenpäin,
ja ehkä joskus löydän sen kohdan,
josta alkaa opparini kirjoitus.

keskiviikko 17. helmikuuta 2021

Enää en pelkää

Vähän kuin huomaamatta, on elämä tasoittunut, mieli tyyntynyt.
En enää muista koska viimeksi olisin itkenyt epätoivoa ja väsymystä.
Viime viikonloppuna itkin onnen kyyneleitä siinä toisen lähellä.

Välillä tuntuu jo vaikealle muistaa, miltä tuntui se kaiken alleen hukuttava musta ahdistuksen viitta. Pidemmän aikaa on jo mennyt hyvin ja huomaan miettiväni, että milloinkohan mahtaa tulla seuraava vaikea vaihe. Vai voisiko olla jo niin, että enää niitä ei niin tulisikaan? 

Olen saanut itseni takaisin, normaalin innostukseni ja luottoni elämään. Toivottavasti osaisin jatkossa elää niin, että en enää koskaan kadottaisi niitä niin totaalisesti. 

Tekisi mieleni huutaa se kaikille suureen ääneen,
mutta tyydyn vain kuiskaamaan hiljaisesti,
"minä selvisin".

maanantai 8. helmikuuta 2021

Rohkaisevia sanoja

Minä kaipaisin rohkaisevia sanoja,
melko usein,
lähes koko ajan.

En usko omiin kykyihini,
kadotan niin helposti ajatuksen siitä,
mitä kaikkea oikeastaan osaankaan.

Kadotan sen päässäni pyörivän sekasorron alle,
niiden ajatusten sekaan kun kokeilen ja epäonnistun,
unohdan että vain epäonnistumalla ja harjoittelemalla,
voi joskus olla oikeasti hyvä.

En koe saavani ihmisiltä kehuja ja rohkaisua,
ainakaan niin paljon kuin tarvitsisin.
Pelkkiä omia rohkaisun sanoja en suostu uskomaan,
mutta varmaan pitäisi opetella.


Jos en riitä itsellenikään,
niin miten sitten muille?

tiistai 2. helmikuuta 2021

Ei mitään parannettavaa

"Eihän sinussa ole mitään parannettavaa." 

Niin sinä sanot ja minun sieluni puhkeaa kiitolliseen hyrinään. Olen ajatellut, että kanssani ei ehkä ole ollut viime aikoina niin helppoa. Normaalit asiat ovat vaatineet enemmän, joihinkin asioihin en pysty vieläkään. Silloin olisi helppo uupua, sinunkin, nähdä asiat ja minut erilaisessa valossa. Ehkä enemmän taakkana, vaikeutena joka estää monenlaiset menot.

Mutta siinä sinä olet edelleen, vahvana ja vakaana. Otat kädestä kiinni, pussaat poskelle, kosketat hellästi. Siinä sinä olet ja sanot, ettei minussa ole mitään parannettavaa. Ja kun sinä sen sanot, on siihen helpompi uskoa.