En haluis myöntää etten mä tiedä, et ollaanko me oikeella tiellä

Ihailin auringonlaskua, tyyntä veden pintaa. 

Katselin peilistä lihasteni pumppaavaa liikettä, niissä on elämää. 

Tänään jo kuudelta aamulla sammuivat katuvalot, 

ja minä ihmettelin että miten ihmeessä ne jo niin aikaisin.

Kaupungin kaduilla pölisi, oli suussa narskuvaa hiekkaa.

Maailma kaipaa valoa,

ja linnut - ne lentävät niin kuin ennenkin.

Elämä peruttu

Viime päivinä on maailman meno mennyt sellaiseksi, että oikeastaan pitäisi vain laittaa itsensä somelakkoon (tai karanteeniin). On hyvä olla tietoinen, en minä sitä sano, mutta auttaako se että tietää joka ikisen rasauksen ja risauksen mitä tapahtuu. 

Yhtäkkiä on koko elämä peruttu. Oikeastaan ei ole enää edes varmaan hyväksyttävää tehdä oikein mitään. Kahviloissa ja ravintoloissakin käynti on vain typeryyttä ja ajattelemattomuutta. Ainut oikea paikka on kotona, tai ehkä jossain keskellä metsää missä ei varmasti törmää kehenkään muuhun.

Olo on jokseenkin omituinen. Sitä vain yrittää pyristellä niin kovin, että kaikki säilyisi normaalina. Mutta mitä normaalia on etäluennoissa ja siinä ettei kaupan hyllyltä löytynyt makaronia?

Täytyy hengittää enemmän, keskittyä meditaatioon ja mindfulnessiin. 
Ehkä tämä tästä ja joskus herään aamuun, kun meillä on muitakin uutisaiheita.

Elämän pyörteissä

Herkällä korvalla mieleni kuuntelee mitä maailma ja muut minulta odottavat. Mikä on yleisesti hyväksyttävää, millaisilla tavoilla saa tuntea olevansa oikeanlainen ja hyödyllinen.

Sellaiselle herkälle korvalle pitäisi osata sanoa, että lakkaisi kuuntelemasta. Että ei ollenkaan välittäisi siitä mitä muut ovat mieltä elämästä. Mutta mitenpä se sellainen onnistuisi?

Elämän pyörteissä, virtaavan veden viemänä, päästän irti odotuksista ja elän.

Hätäraketti

Miltä näyttää hätäraketti, ja miten se ammutaan?

Onko minulla tarpeeksi hätä, vai ei hätää ollenkaan?

Hoen itselleni, lukemattomia kertoja päivässä,

"kaikki on hyvin, ei ole mitään hätää",

mutta uskooko sitä kukaan?

Uskoako pulssia nostattavaan hätään,

vai luottaako petolliseen turvallisuuden tunteeseen,

kumpi niistä on totta,

vai onko molemmat?

Voimaa ja valoa

Elämä tuntuu nuoralla tanssimiselle,

varovaiselle taiteilulle,

ettei putoaisi takaisin sinne jonnekin pimeään.

Olo on lähes normaali arjessa,

mutta huominen reissuun lähtö hieman huolettaa.

Riittääkö hengityksen voima,

riittääkö lempeys ja ymmärrys mahdollisia ajatuksia ja tunteita kohtaan.

Toivoisin, että riittäisi.

Että osaisin ottaa tunteet tunteina ja ajatukset ajatuksina,

että en antaisi niille sen enempää merkityksiä tai voimaa.

Että osaisin ottaa hetkiä itselleni hälinän keskellä,

sulkea silmät ja hengittää.

Enkä haluaisi nähdä huonoa oloa tai pelottavia ajatuksia epäonnistumisena,

vaan haluaisin hyväksyä ne luonnolliseksi osaksi matkaani kohti tasapainoisempaa mieltä.

Koska nehän kuuluvat asiaan, pienet takapakit ja notkahdukset.

Toivon olevani tarpeeksi vahva kulkemaan sellaistenkin hetkien läpi.

Valoa ja voimaa meidän jokaisen tulevaan viikkoon, missä sitten ikinä sen vietätkin.

Olenko jo perillä?

Joskus tuntuu, että en tiedä missä menee ääriviivat.

Miten tulla kokonaiseksi. 

En tiedä löytääkö sitä koskaan itseään, vai etsiikö läpi elämän.

Onko elämän tarkoitus ehkä etsiä, 

löytää palasia matkan varrelta,

kasata niistä kokonaisuutta,

iloita aina löytäessään jotakin uutta.

Mutta jos tosiaan pääsisi perille yhdellä harppauksella,

niin mihin sitä sitten käyttäisi lopun elämänsä?

Ihan hyvä näin

Kun joku osaa sanoittaa ajatukseni ja tunteeni puolestani, minä huokaisen helpotuksesta. Ne eivät enää tunnukaan vääriltä ja oudoilta, miten ne voisivat olla, kun tuo toinen ihminen tuossa myös tietää niistä puhua. Enää sitä ei olekaan yksin outo ja kaukana normaalista, vaan saa olla jollekin toiselle normaali.

Olen kärsinyt paljon siitä tunteesta, että olen vääränlainen. Että pitäisi olla jotenkin sosiaalisempi ja pärjäävämpi, ollakseen hyvä. Toisaalta olen tiennyt, että se ei pidä paikkaansa, mutta onhan siihen aika vaikea uskoa, jos ympärillä tuntuu olevan vain niitä pärjääjiä. 

Minä riitän juuri tällaisena, ja voin pärjätä aivan hyvin.