Tulevaisuutta varten minä tiedän etten koskaan halua olla sellainen vanhempi, jolle älypuhelin on kasvanut käteen kiinni. Tuntuu niin pahalle nähdä ympärillä ihmisiä, jotka eivät enää näe maailmaa. Tai näkevät, sen joka löytyy puhelimen näytöltä, mutta entä se maailma joka tapahtuu nyt.
Vaan entä se maailma, jossa bussia odottaessa lapsi ihmettelee ohi ajavia autoja tai lentäviä lintuja. Kiinnittää huomionsa lätäköiden heijastuksiin ja ihmisten kenkiin. Vieressä seisoo vanhempi, joka ei näe näistä asioista yhtäkään. Hän näkee vain puhelimensa, hän ei ole siinä hetkessä.
Minulla ei tietenkään ole vielä pienintäkään ajatusta niistä mahdollisista lapsista, tai edes tietoa tulenko koskaan sellaisia saamaan. Siksi minä kysyinkin itseltäni tänä aamuna aamupalapöydässä, että haluanko minä olla sellainen tytär? Sellainen, joka ei näe äitiään siinä pöydän toisella puolella edes silloin harvoin kun siinä yhtä aikaa istutaan. Haluanko olla sellainen tyttöystävä tai ystävä?
Oikeastaan en halua. Enkä myöskään enää sellainen, joka lisää instaan joka päivä uuden kuvan ja toivoo saavansa ainakin enemmän kuin 20 tykkäystä. Mitä väliä on tykkäyksillä, kommenteilla tai yhtään millään.
Tärkeämpää on kohdata ihminen, tässä ja nyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti