Niinhän siinä kävi, että en taaskaan uskaltanut kertoa miten paljon oikeasti pelkäsin.
Puhelimesta kuului enää pelkkä tuuttuut, kun linja oli jo katkaistu. Ja silloin minä kuiskasin kyyneleisin silmin sen mikä olisi pitänyt sanoa jo ennemmin: pelottaa, pelottaa ihan kamalasti.
Makasin lääkärin tutkimuspöydällä kyyneleet valuen ja harjoittelijatyttö piti kädestäni kiinni. Hävetti. Pelotti niin että olisin voinut hajota palasiksi, ja silti hävetti että pitikin nyt sitten ruveta vielä vetistelemään.
Se, että pelkää jotakin melko pientä ja mitätöntä asiaa, ei missään nimessä tarkoita etteikö saisi pelätä. Olen jo pienenä oppinut ettei pelkoa saa näyttää, ainakaan jos pelkää jotakin aivan turhaa. Kuten koiranpentua tai korkeita paikkoja.
Minulla ei ole lupa pelätä mitään, mikä ei myös kaikkien muiden mielestä ole pelottavaa. Mitäs nyt yhdestä puudutuspiikistä silmäluomeen ja siitä että joku sorkkii silmäluomea. Mitäs pelättävää siinä sellaisessa nyt sitten voisi olla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti