Suuri turvattomuus, hetkien katoavaisuus, kaiken rajallisuus,
enkä kykene piirtämään omia ääriviivojani.
Vaikea käsittää omaa olemassaoloaan, ihmisten määrää, kaikkien erilaisuutta,
sitä toivoo olevansa muualla ja sielläkin toivoisi vain sitä ihan samaa.
Näinä hetkinä en tiedä keneen turvautua, kun oloaan ei osaa selittää edes itselleen,
enkä uskalla edes antaa tilaa itkulle, koska se vie sen vähänkin todellisuuden jossa roikun tiukasti kiinni.
En tahtoisi enää koskaan kadottaa itseäni, en niin kuin silloin joskus.
En tahtoisi enää koskaan kadottaa itseäni, en niin kuin silloin joskus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti