Emma Cline - Tytöt

En muista milloin viimeksi olisin lukenut kirjan, joka sai täyden mielenkiintoni jo heti ensimmäisten sivujen jälkeen. Milloin viimeksi olisin lukenut kirjan kolmessa päivässä, tuosta noin vain. Tai milloin viimeksi kirjan tarina olisi aiheuttanut niin paljon tunteita, kylmiä väreitä ja ajatuksia. Emma Clinen Tytöt kuitenkin oli juuri sellainen.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat kesään 1969, jolloin neljätoistavuotias kalifornialaistyttö Evie on tylsistynyt, yksinäinen ja janoaa uusia kokemuksia. Hän ihastuu puistossa kohtaamaansa kauniiseen hippityttöön ja päätyy tämän matkassa kommuuniin, jota pyörittää karismaattinen Russell.
Kesä kuluu kommuunin maatilalla vetelehtien. Vähitellen raadollinen totuus idyllin taustalla alkaa paljastua, ja lopulta tapahtumat riistäytyvät kokonaan käsistä.
Tarinan juurilla on tositarina Charles Mansonin johtamasta kultista.

Kirja oli oikeasti todella pysäyttävä. Eikä sen hohtoa ainakaan vähentänyt se, että tarinan taustalla vaikuttavat tapahtumat ihan oikeasta elämästä. Maltoin olla googlettamatta Charles Mansonia lähes kirjan loppuun saakka. Sitten se piti tietenkin tehdä, koska nykymaailmassa se on mahdollista. 

Antaisin tälle kirjalle heittämällä viisi tähteä viidestä. Kirjan kieli oli kuvailevaa, mutta tällä kertaa silti riittävän ymmärrettävää. Asiat esitettiin vertauskuvin, mutta niin että lukijan oli silti helppo seurata tarinaa ja ymmärtää mitä tapahtui.

Suosittelen tätä, ehdottomasti. Nimimerkillä olen vieläkin ihan kananlihalla.

Kirja, jota en vain saanut luettua loppuun

"Newyorkilainen performanssitaiteilija Shlomith, moskovalainen pääkirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada, marseillelainen hienostorouva Nina, kurkkusyöpää sairastava hollantilainen Wlbgis, mallintöistä haaveileva senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen teinityttö Ulrike ovat päätyneet valkoiseen tyhjään tilaan. Aika sellaisena kuin me sen ymmärrämme on lakannut olemasta. Naisten ruumiilliset tarpeet sammuvat vähitellen. Ensin katoaa kyky tuntea kipua ja nautintoa. Pikkuhiljaa koskettaminen ja oman ruumiin aistiminen muuttuvat mahdottomiksi. Mitä on tapahtunut? Mikä on koitunut naisten kohtaloksi?"

Ihan äärettömän mielenkiintoisen kuuloinen juoni, siksi lainasin Laura Lindstedtin romaanin Oneiron. Ajatus tarinasta kiehtoi, kerrankin jotain erilaista eikä aina vain niitä samoja rakkaustarinoita tai muita. Mutta ei.

Tavallaan kirja etenee ihan kohtuullisella vauhdilla ja lukijan mieltä vaivaaviin kysymyksiin annetaan vastauksia. Silti saatoin lukiessani ajatella monen sivun ajan jotakin aivan muuta tajuamatta lukemastani mitään, enkä ollut missannut mitään tärkeää. Toisinaan en myöskään ymmärtänyt yhtään millä lailla lukemani liittyi kirjan tarinaan tai vei sitä eteenpäin.

Sinänsä ristiriitainen kirja, että toisaalta olisin halunnut lukea tämän loppuun. Mutta toisaalta en usko menettäväni mitään kovin suurta vaikka luovutakin reilun kahdensadan sivun jälkeen. Jos luette, tai olette lukeneet, kertokaa toki tykkäsittekö. Ja löytyykö vastaus kysymyksiin: Mitä on tapahtunut? Mikä on koitunut naisten kohtaloksi?

Sydämenlyönneissä ikuisuus

Lainasin Jan-Philipp Sendkerin Sydämenlyönneissä ikuisuus romaanin ihan vain siksi, koska sillä on niin kaunis ja lumoava nimi. Ja kaunista oli myös kirjan kuvaileva kerronta.

"Voiko sanoille puhjeta siivet?
Voivatko ne liukua ilman halki kuin perhoset?
Voivatko ne vangita meidät, kuljettaa meidät toiseen maailmaan?
Voivatko ne avata sielumme viimeisenkin salaisen kammion?"

Lyhyt kuvaus kirjasta:
Alun perin Burmasta kotoisin oleva Tin Win on menestynyt juristi New Yorkissa. Eräänä päivänä Tin Win ottaa salkkunsa ja lähtee töihin. Hän ei kuitenkaan koskaan saavu työpaikalleen, eikä hänen amerikkalainen vaimonsa ja kaksi aikuista lastaan kuule hänestä enää mitään.
Neljä vuotta myöhemmin Tin Winin tytär, uraorientoitunut Julia saa käsiinsä vuosikymmeniä vanhan rakkauskirjeen, jonka hänen isänsä on kirjoittanut vuonna 1955 tuntemattomalle burmalaisnaiselle. Julia ei tiedä mitään isänsä ensimmäisestä kahdestakymmenestä elinvuodesta ja päättää matkustaa kirjeessä mainittuun pieneen burmalaiskylään. Julian koko maailman mullistavan matkan päättyessä hän on oppinut paljon isästään – ja elämästä yleensä.
Sydämenlyönneissä ikuisuus on ainutlaatuinen lukukokemus omaa tietään etsiville, itämaisesta mystiikasta kiinnostuneille ja kaukomaille havittelijoille. Maailmalla suurmenestykseen noussut romaani on lempeä ja inhimillinen tarina kohtalon erottamista rakastavaisista ja rakkauden voimasta.

Ehkä välillä kirjassa oli jopa liikaa kuvailua, liikaa dramatiikkaa. Liikaa sellaista ylitsevuotavaa tuskaa, jota itse kirjoitin teininä kaikkiin novelleihin. Nykyään niitä novelleja ei voi häpeämättä edes lukea. Nenäliinoja en tällä kertaa tarvinnut, joten ei tämä niin maata mullistava lukukokemus ollut kuin olisi voinut olla.

Tarina oli silti todella kaunis ja koskettava. Rakkauden voima voi joskus olla ihmeellinen.

Kirja erityisherkkyydestä

Ajatus kirjoista, joissa kerrotaan erityisherkistä eivät tuntuneet hyviltä ajatuksilta. Entä jos sitä sitten vain löytää oikeutuksen ihan ihmeelliselle käytökselle ja alkaa selitellä sitä erityisherkkyys diagnoosin varjolla. Mutta sitten satuin näkemään esittelytekstin Anja Snellmanin romaanista Antautuminen. Siinä oli kirja, joka sanoi "lue minut".

"Minä en tahtoisi aavistaa ja arvata niin paljon, minä en haluaisi olla se joka saa vihiä jo paljon ennen muita, se joka yhdistelee asioita automaattisesti, huolestuu ja ilahtuu ja pakahtuu ennen kuin muut."

Snellmanin uusi romaani Antautuminen kertoo elämästä erityisherkkyyden ehdoilla. Se kertoo maailmasta, johon herkän ja erilaisen on vaikea sopeutua, sosiaalisista kuvioista, työ­ ja perhe­-elämän paineista ja odotuksista. Kirjassa Snellman kertoo oman elämänsä tarinaa lapsuudesta tähän hetkeen. Siitä miten hän tunsi itsensä virheelliseksi, erilaiseksi, jotenkin vääränlaiseksi. Kunnes kaikelle löytyi selitys, erityisherkkyys.

Kirjassa oli niin kovin paljon kohtia, joihin pystyin ihan täysin samaistumaan. Miten toisille normaalit lauseet, tai ylipäätään huoleton jutustelu, voikin olla itselle niin täysin vierasta ja mahdotonta. Miten pienistä asioista sitä voikaan saada itselleen pahan mielen, tai miten mielialat vaihtelevat aamusta iltaan niin hurjasti etten itsekään aina oikein pysy perässä.

"En ymmärrä itseäni:

Nopeat tunnereaktiot, intohimon läikähdykset ja ylivirittyminen kääntyivät entistä nopeammin murehtimiseksi, itseruoskinnaksi ja katumukseksi. Se on kuin tanssi. Kaksi läheisyyttä, kolme etäisyyttä. Jollain tapaa välillä nautinkin ajoittaisesta impulsiivisuudestani, tunteiden ailahtelusta, jumalten keinusta.

Eipähän ole tylsää: iltapäivällä olen itseni kanssa ankarasti eri mieltä kuin aamiaisella."

Kirjassa kirjoitettiin niin kauniisti sanoiksi tunteita ja ajatuksia, joita itsekin olen kokenut, että tästä tuli kyllä ehdottomasti heti yksi omista suosikeistani. Ja ehkä myös päädyn lukemaan sen Elaine N. Aronin erityisherkkyydestä kertovan kirjan, jotta osaisin paremmin hallita hullunlailla keinuvaa mieltäni.

"Elämä, se on nyt tällaista: mennään ja tullaan enkä voi oikein millekään mitään. On uskallettava olla mukana vaikka pelottaa, ja on aina jollakin tapaa pelottavaa vaikka uskaltaa."

Kirja vinkvink

Jessica Brockmole - Kirjeitä saarelta

 

Yleensä ensimmäinen asia kirjoissa, joka kiinnittää huomion on kansi. Ainakin silloin kun menet kirjastoon uutuudet hyllylle ja kokeilet onneasi josko sieltä sattuisi löytymään lukemista.

Tämä kansi pysäytti ja kehotti tarttumaan kirjaan. Mielestäni kansi on todella kaunis ja siinä on herkän tarinan lupaus. Miten paljon voikaan olla merkitystä ihan vain sillä millaiset kannet kirjaan oikein tulee?

 

 

Seuraava kirjan valinnan kannalta tärkeä on tietenkin takakannessa oleva teksti. Jos ei jaksa lukea edes sitä, voi melkeinpä jo luovuttaa koko kirjan pois käsistään.

 

Tässä nyt ihan suora lainaus:

 

Maaliskuu 1912. Elspeth on 24-vuotias nuori runoilija, joka asuu kauniilla Skyen saarella Skotlannissa. Hän pelkää purjehtimista eikä siksi koskaan poistu saarelta. Hänen hämmästyksensä on sanoinkuvaamatonta, kun hän saa ensimmäisen ihailijapostinsa kaukaa Amerikasta yliopisto-opiskelija Daveyltä. Kirjeenvaihdosta puhkeaa heidän välilleen lämmin ystävyys.

 

Kesäkuu 1940. Elspethin tytär Margaret on rakastunut ilmavoimien lentäjään eikä ymmärrä ollenkaan, miksi hänen äitinsä varoittaa sotkeutumasta rakkauteen sodan aikana. Kun pommi tuhoaa osan heidän talostaan ja Elspeth katoaa, Margaretilla ei ole muita jälkiä seurattavanaan kuin läjä raunioista löytyneitä kirjeitä. Kuka on Graham? Ja miksi hän kirjoittaa naiselle nimeltä Sue? Ja miksi kirjeenvaihdon paljastuminen Margaretille järkytti Elspethiä niin paljon?

 

Kirja oli todella mielenkiintoinen ja tempaisi mukaansa. Juoni eteni sujuvasti, eikä ollut liian ennalta-arvattava. Joskus pelkistä kirjeistä koostuvat kirjat voivat olla hieman raskaita lukea, koska ajankulun näkee ainoastaan kirjeissä olevista päivämääristä. Itse en ainakaan lukiessa kauheasti kiinnitä huomiota muuhun kuin kirjeen sisältöön. Tässä tapauksessa asettelu oli kuitenkin oikein toimiva, eikä tarinassa mukana pysyminen ollut missään vaiheessa liian vaikeaa.

 

Itse tykkäsin kirjasta hurjasti, ja olisin varmasti ahminut sen kovinkin nopeaan ellen olisi oppinut ettei kirjoja kannata lukea niin. Kun antaa itselleen välillä aikaa sulatella kirjan tapahtumia, kokonaisuus pysyy paremmin mielessä.

 

Jos tykkää romantiikasta, ja kirjeistä, ja sota-ajan rakkaustarinoiden riipivyydestä, niin ehdottomasti suosittelen.