Elämä on suuria kontrasteja

Kun ensin pohtii elämän päättymistä, sitä että kuinka kauan on aikaa vielä jäljellä. Ja hetken päästä huomaa jo miettivänsä sohvan väriä ja kokoa, tuntuu se aika suurelle kontrastille. Elämä on sellaista. Suuria kontrasteja täynnä. 

Samalla voi potea huonoa omaatuntoa siitä miten sitä vain keskittyy kaikkeen maalliseen, niin sanotusti turhaan, ja sitten kuitenkin tietää ettei voi jättää omaa elämäänsä elämättäkään. Ei voi vain keskittyä siihen, että milloin on aika. Tai en tiedä pitäisikö kuitenkin keskittyä enemmän niihin ei niin maallisiin asioihin.

Miksi maailmassa täytyy olla niin suuria asioita, ja miksi me olemme vieraantuneet kuoleman luonnollisuudesta?