Olen elänyt melkoisessa tunteiden vuoristoradassa tämän viikonlopun. Olen tuntenut järjettömän suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta, uskonut kohtaloon ja hämmentynyt siitä, että en ole uskomusteni kanssa yksin.
Olen ollut äärettömän ylpeä siitä miten kypsästi pystyn asioita näkemään. Ja etteivät ne saa minua hajoamaan palasiksi, toivomaan muutosta, tekemään epätoivoisia tekoja. En tiedä milloin olisin viimeksi kyennyt moiseen kypsyyteen.
Olen kokenut hurjaa kiitollisuutta ja onnea parisuhteestani. Siitä, että minulla on elämässäni juuri hänet. Siitä, että saan oppia koko ajan uutta itsestäni ja nähdä asioita eri tavalla.
Olen surrut vähän elämän päättymistä. Hymyillyt takaisin niinä hetkinä, kun mummon silmissä välähtää hetken aikaa tunnistaminen ja hymy. Niitä hetkiä on nykyään harvassa, eikä aina oikein voi tietää mitä on vastassa. Tänään oli kuitenkin hymyjä, ja onhan se sekin taas jotain.
Voisin itkeä onnesta, surusta, hämmennyksestä, ylpeydestä, siitä että maailma on niin hurjan suuri. Niin paljon on mahtunut yhteen viikonloppuun, kokonainen tunteiden kirjo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti