----------------------------------------------------------------------------------------------------
Ennen minä rakastin postikortteja. Ne toivat tarinoita maailmalta, sieltä missä sinä milloinkin satuit olemaan. Ne toivat mukanaan palan sinua, vaikkakin toisinaan vasta sitten kun olit itse jo palannut. Kirjoitit postikortteihin minulle palan elämää, ne päättyivät aina samalla tavalla. ”Pus!” Ja niiden saavuttua minä aina hymyilin, niin kuin en koskaan ennen kenenkään muun takia. Sinä sait minut hymyilemään.
Sitten ne alkoivat vähentyä. Kotiin saavuit vain sinä, mutta
ei postikorttia. Ei ennen sinua, eikä saapumisesi jälkeen. En uskaltanut kysyä,
että miksi. Postikortit olivat harvinaista herkkua. Niiden kuvat muuttivat
muotoa. Niiden ennen niin hehkuvat värit ja ajatuksella valitut sanat
vaihtuivat ensimmäisinä hyllystä käteen sattuneisiin, puolihuolimattomasti
valittuihin maisemakuviin. En tiennyt oliko arkisuus yllättynyt meidät, vai
jokin muu. En uskaltanut kysyä, en uskaltanut vaatia sinulta mitään. Olisi kai
pitänyt.
Kun sinä et enää lähettänyt minulle kortteja, aloin keräillä
niitä itse. Kirjoitin niihin tarinoita elämästäni ja talletin ne pieneen
pahvilaatikkoon. Postikortteja ilman postimerkkiä ja postileimaa. Tarinoita
vailla vastaanottajaa. En tiennyt kenelle olisin niitä lähettänyt, ehkä
kirjoitin enemmän itselleni. Vaikka oikeasti jokainen niistä korteista olisi
kuulunut sinulle. Sellaisia asioita minä niihin kirjoitin, joita en koskaan
sinulle uskaltanut ääneen sanoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti