Kouluelämä vie niin helposti kaiken energian. Viikon jälkeen tehtäväkasa tuntuu vähintään kilometrin mittaiselle ja sen purkaminen yksi vaihe kerrallaan on utopistinen ajatus.
Olen herännyt vesisateisiin aamuihin ja aamu-usvaan järven kaislikossa. Siitä on pian vuosi, kun lensin aurinkoon ja hengitin hiljalleen stressiä pois mielestäni. Nyt olen uuden syksyn edessä, enkä tiedä milloin seuraavan kerran näen sitä sellaista aitoa aurinkoa.
Oikeastaan aurinkoa on kai vielä luvattu kuluvalle viikolle, mutta voiko sen olemassaolosta olla mitenkään varma. Tässä hetkessä varmemmalta tuntuvat ne sateiset ja harmaat aamut. Niiden määrä on varmasti kasvava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti