Kuuntelin viime yönä sateen kohinaa vasten peltikattoa, eikä se kuulostanu samalle kuin kaupungissa muutamien yksittäisten vesipisaroiden rapina ikkunalaudalla.
Kuuntelin kellon tikitystä ja mietin niitä lukemattomia lapsuuden ja nuoruuden öitä, kun useammankin kerran rauhoitin hengitykseni hengittämällä samaan tahtiin sekuntiviisarin kanssa.
Joskus, enemmän kuin mitään, toivoisin vain olevani taas se pieni ja huoleton ihminen. En muista milloin elämästä tuli yksi iso tuskallinen sotku, mutta jos voisin palata aikaan ennen sitä, niin palaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti