Vain ja ainoastaan tässä hetkessä eläminen on hankalaa, jollainlailla pelottavaa. Tuntuu, että unohdan jotakin jos eivät ajatukseni ole tulevassa. Koko ajan edes jonkinlaisen askeleen edellä muita. Ja menneisyys, se nyt vain ikään kuin kulkee mukana. Toisinaan nostaa mieleen tilanteita, tunteita, ajatuksia. Eikä aivoni tiedä, että tapahtuuko joku asia oikeasti vai muistelenko vain niin joskus tapahtuneen.
Viime päivinä olen pärjännyt elämäni kanssa ihmeellisen hyvin. Olen muistanut hengittää, olen osannut rauhoittaa mieleni ennen kuin se on vauhkoontunut. Olo on ollut tyynempi ja tasaisempi. Välillä kauhistelen sitä miten pienestä mielenrauhani on kiinni. Toisaalta se on lohduttava ajatus, että ajatuksen voima on niin suuri. Voin ajatella itseni rauhalliseksi, voin saada kehoni uskomaan siihen ettei sillä ole mitään hätää. Mutta samalla tiedän miten helposti voisin herpaantua ja alkaa taas uskoa niihin uhkakuviin, jotka vaanivat hyvin hyvin lähellä koko ajan. Voinko minä opettaa mieleni tarpeeksi vahvaksi ja pärjätä tämän kaiken keskellä ilman lääkitystä? Sitä minä olen miettinyt ja paljon.
Olen aina ollut mestari roikkumaan menneessä, muistoissa. Ja nyt kysyn itseltäni, että mitä minä siitä hyödyn? Mitä minä hyödyn kaipuusta sinne jonnekin, kun se jokin ei kuitenkaan enää koskaan tule takaisin? On vain tämä hetki, siihen kuuluvat tunteet, eikä muulla oikeastaan ihan oikeasti ole väliä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti