Kaikelle on syynsä

Viime päivien aikana olen oivaltanut:

Se ei olekaan minun syyni, että mieleni tuntuu toisinaan olevan täynnä ahdistusta.
Se en olekaan minä, joka jotenkin olisin päättänyt ahdistua ihmisten seurassa syömisestä tai kahvipöydässä istumisesta.
Se, että oloni ei tunnu toisinaan sitten millään muuttuvan paremmaksi ei johdu siitä, että olisin jotenkin epäonnistunut, koska en saa kontrolloitua omia olotilojani.

Ne eivät johdu minusta, vaan ahdistuneisuushäiriöstä, joka ilmeisesti päätti sitten useamman vuoden jälkeen iskeä uudelleen vähän suuremmalla voimalla. Ahdistuneisuushäiriö, joka saa kaiken näyttämään niin synkälle ja mielen tuntumaan mustalle. 

Ei se positiivisuus ja hyvä mieli välttämättä aina ole vain itsestä kiinni. Jos siis joskus vaikutan poissaolevalta tai en halua nähdä, todennäköisesti häiriintynyt ahdistukseni on saanut hetkellisesti vallan.  Mutta vain hetkellisesti, koska en aio antaa sille kaikkea itsestäni.