Matka kohti huolettomuutta

Tuntuu siltä, kuin olisin aloittanut pitkän loputtoman matkan. Se on matka kohti valoisampaa elämää. Kohti sellaista elämää, jossa mieleni uskaltaisi luottaa siihen, että oletusarvoisesti asiat tulevat menemään hyvin. Että mieleni ei tarvitsisi koko ajan varautua pahimpaan, vaan jos asiat sitten eivät menisikään hyvin, alettaisiin vasta siinä vaiheessa miettiä, että miten tästä selvitään. 

Haluaisin päästä kohti sellaista elämää, joka ei ole yhtä selviytymistaistelua joka ikinen päivä. Varsinkin kun elämäni on oikeasti ihan hyvää, tasaista ja leppoista. En siis edes tiedä mistä mieleni koittaa niin kovasti selviytyä. Sillä se silti uuvuttaa itsensä ja minut, ainaisella selviytymisellä. 

Juuri nyt en ole varma, että pääsenkö tämän matkan määränpäähän millon. Tai pääsenkö koskaan. Mutta kovasti haluaisin uskoa ja luottaa siihen valoisampaan elämään, jossa asiat ovat taas ihan vain asioita.