Pahinta on ahdistus, jolle en vain yksinkertaisesti kykene nimeämään minkäänlaista syytä. En ymmärrä miksi yhtäkkiä tuntuu niin vaikealle olla, kun ihan vasta on ollut monen monta melkoisen hyvää päivää. Miten yhtäkkiä olemassa olevat keinot ei tunnu toimivan sitten yhtään ja tunnen taas katoavani jonnekin ahdistuksen syövereihin.
Eilen koitin sanoa itselleni, että ehkä se on vain ahdistuneisuushäiriön syytä, se sellainen ahdistus jota en osaa nimetä. Ja oikeastaan en voi tehdä sille muuta kuin hyväksyä sen. Antaa sen olla, kuunnella sitä, tuntea sen, muistuttaa itselleni että pahinkin ahdistus menee joskus ohi, muistaa hengittää sen keskellä.
Ja kyllähän se lopulta väistyi, ei kasvanut koko kehoani valtaavaksi möröksi niin kuin se olisi varmasti joskus ennen tehnyt. Mutta vieläkään en osaa nimetä sen ahdistuksen aiheuttajaa, ja silloin se tuntuu myös vaikeammalle vain hyväksyä osaksi normaalia tunneskaalaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti