Mutta tällä hetkellä kaikki se mikä on joskus ollut suurta, tuntuu niin mitättömän pienelle ja typerälle. Yritän pysyä positiivisena täällä, kaiken tämän keskellä. Yhtäkkiä koulujuttuja tuntuu olevan paljon, ja samalla niiden tekeminen on kuin tervanjuontia. En tiedä katoaako motivaatio siksi, että istuu päivät yksin kotona. Vai siksi, että koulutehtävätkin tuntuvat typerille.
Ulkona on varmaan viikon ajan, tai enemmän, paistanut joka päivä aurinko. Sitä minä olen ikkunasta ihastellut. Joka päivä olen keittänyt kahvia, syönyt suklaata, tuijottanut tietokoneen ruutua. Olen katsonut uutisia, koittanut miettiä muutakin kuin uutisia. Olen katsonut asmr-videoita, kuunnellut Ida Paulin ja Kalle Lindrothin uutta levyä monta kertaa.
Nämä ovat poikkeuksellisia aikoja, ja sitten kuitenkin ne nyt vain ovat elämää tällä hetkellä. Ihmiset tuntuvat odottavan kuumeisesti sitä, että tämä loppuu ja palattaisiin takaisin normaaliin. Entä jos siihen menee kauankin? Voi käydä odottavan aika pitkäksi. Vaikka tilanne on outo, niin silti kehottaisin vain elämään päivän kerrallaan. Ottamaan päivät vastaan sellaisina kuin ne ovat. Koska meillä on vain tämä hetki.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti