Toistaiseksi otettu

Kirjoitin tänään työsopparin, joka ei määrittele työsuhteelle päättymispäivää.

 ”Toistaiseksi otettu”, niin se tulevaisuuttani kuvaili.

Onko olo nyt jotenkin kokonaisempi? 

En tiedä.

Onko vähemmän eksynyt ja irrallinen olo?

Saattaa hyvinkin olla. 

Vakituinen.

Ainakin se kuulostaa aikuisuudelle.

Matka kohti itseä

Alan epäillä, 

että kuorma-autokortin hankkiminenkin on helppoa sen rinnalla, 

että pitäisi muka osata tahtoa asioita itselleen.

En laske itseäni huippukuskiksi,

mutta kyllä liikennesäännöt on helppoja sen rinnalla,

että lakkaisi unohtamasta itsensä.

Kumpi lienee helpompi päämäärä,

ja kumman suhteen saavutan maalin ensin.

On suoraviivaisia teitä kohti tavoitteita, 

ja sitten on mutkaisia sokkeloisia polkuja,

jotka eivät pääty mihinkään vaan jatkuvat tästä ikuisuuteen.

Tämä matka on kaikkinensa pitkä.

Tämän syksyn mietteitä

Voisinko sittenkin olla ihminen,

jolla on yhtä aikaa kesken monta eri kirjaa,

jonka ajokortissa on B:n lisäksi C,

joka uskaltaa tahtoa asioita itselleen.

Voisinko olla ihminen,

jolle kaikki uudet asiat eivät ole automaattisesti uhkia,

joka uskaltaa haastaa itseään,

joka luottaa omaan intuitioonsa ja seuraa sitä.

Ja jos kuvittelisin olevani kaikkia edellä mainittuja, 

olisinko rehellinen itselleni?

Mikä ennen oli kevyttä, on äkkiä enemmän

Sormus sormeen ja sukunimen vaihto,

ovi jossa molempien nimet 

ja sydämessä koti.

Se mikä on minulle koti,

onko se koskaan sinulle.

Onko se meillä koskaan yhteistä?

Miten paljon tarvitaan, 

että minun sieluni tyyntyy?

Tarvitaanko papin aamen,

vai riittääkö,

että on.

Ei riitä edes kokonainen elämä

Elämä on aivan liian lyhyt,

jotta ehtisi oppia kaikki omat oikkunsa ja kiemuransa.

Tarvittaisiin kokonaan toinen elämä,

että itsestään pystyisi jakamaan enemmän muille.

Miten huolehtia toisen ihmisen kokonaisesta elämästä,

kun ei ole ehtinyt huolehtia omastaankaan?

Sanotaan, että koskaan ei ole täysin oikea hetki,

koskaan ei ole täysin valmis.

Tällä historialla

ja elämänkokemuksilla,

en usko että pystyisin tarjoamaan kenellekään sellaista parasta,

mitä haluaisin.

Jospa pystyisin ensin tämän elämän aikana edes itselleni,

ja ehkä sitten seuraavassa siitä riittäisi enemmän jaettavaksi muille.

Tarvitaan muutosta

Näen LinkedInissä päivityksen, jossa kerrotaan miten paljon kustantaa Thaimaan loma nelihenkiseltä perheeltä. Ja minä haluaisin vain kommentoida, että oikeastaan se kustantaa lastesi tulevaisuuden, koko maapallon tulevaisuuden. 

Olenko muuttunut ikäväksi ihmiseksi, joka ei anna ihmisten nauttia elämästä. Matkustaa täältä kylmästä ja pimeästä lämpimään. Avartaa näkemyksiään.

En tunne iloa tai helpotusta, kun uutisoidaan, että lennot kotikaupunkini ja Helsingin välillä jatkuvat. Mielestäni kaikki suomen sisäiset lennot pitäisi lopettaa. Ei ole mitään järkeä lentää, kun sellaisiin matkoihin voisi käyttää aivan yhtä hyvin junaa. Tai sitten vain hoitaa asioita etänä, jos matka on liian pitkä. Eikö siihen etäilyyn korona-aikana jo totuttu. 

En koe olevani kovinkaan hyvä perustelemaan näkemyksiäni. Siksi en useinkaan tuo mielipiteitäni näiden asioiden suhteen julki. Tiedän, että mielipiteitä on monia ja joidenkin mielestä on tärkeämpää, että talous kukoistaa kuin että luontoa säästettäisiin. Lentäminen on aihe, joka aiheuttaa ihmisissä ajatuksia puolesta ja vastaan ilmastonmuutoksen kannalta. Itse näen sen lähinnä vain ja ainoastaan haitallisena asiana. Kestävä taso lentämiselle on yksi lyhyt lento kolmen vuoden välein (lähteeni tähän pallonkokoinenelämä instatili). Mutta kuka sitä nyt haluaa ajatella, kun täällä kylmässä ja pimeässä asuu ja tuolla jossain on kokonainen aurinkoinen maailma, johon pääsee helposti lentämällä.

Kuulemma ei ole järkeä ajatella niin, että jättää ilmastonmuutoksen takia lentämättä. Joku muu lentää kuitenkin, joten se lento on joka tapauksessa ilmassa. Niin varmasti onkin. Mutta entä jos yhä useampi alkaisi ajatella niin, että mikä olisi kestävä määrä lentoja omalle hiilijalanjäljelle. Ehkä lentoja lopulta vähennettäisiin. Mutta se on kyllä muutoksena niin hidas, että maapallo ehtii tuhoutua ennen sitä.

Tarvitaanko toinen, ikuinen korona, jotta ihmiset saataisiin pakotettua lopettamaan lentäminen. Jos se on kiinni jokaisen omasta valinnasta, ei kannata henkeään pidätellen odottaa, että lentäminen loppuisi.

Uudenlaiset ajatukset (?)

Uusi vuosi, uusi minä - tai ehkä ei sittenkään. 

Jostain syystä vuoden vaihde laittaa helposti liikkeelle ajatuksia uudenlaisista tavoista elää elämäänsä. Ajattelen, että voisin sanoa enemmän asioita ääneen, koska päässä niitä niin paljon liikkuu. Luin Rohkeasti rehellinen kirjan ja sitä lukiessa lista muutoksista itsessäni oli loputon. Pitäisi avata suunsa niin paljon useammin ja niin monin eri tavoin. Todellisuudessa tuskin kuitenkaan niin teen tai ainakin muutos on useamman vuoden mittainen projekti. Päätän, että käytän rappusia vähintään kerran päivässä (asutaan kahdeksannessa kerroksessa) ja muistan sen siinä vaiheessa kun automaattisesti painan hissin nappia. Sitten en enää viitsi jättää tilattua hissiä käyttämättä, kun se nyt siihen jo ehti tulla.

Yksi isoimmista teemoista näiden muutosten kanssa lienee some ja sen käyttö. Monet instassa seuraamani henkilöt pitävät somelakkoja ja alan miettiä, että pitäisikö itsekin. Tämän hetkinen päätös somen suhteen on, että yhdeksän jälkeen illalla en enää selaa somea. Siinä on aika helppo pysyä. Muutoin keksin monia syitä miksi some on niin hyödyllinen, että ei sieltä kannata kokonaan pysyä poissa. Monet uutiset seuraan facen kautta ja insta, no se nyt vain on insta. Mistäs minä sitten tietäisin mitä tärkeää maailmalla tai kotikaupunkini puskaradiossa puhutaan, jos laittaisin facebookin täysin kieltoon.

Niin paljon asioita, joita ihmisen täytyisi muuttaa elämässään, että pelkkä ajatteleminen alkaa väsyttää ja uuvuttaa. Ehkä minä vielä joskus muutun.

P.s. naurattaa, että blogini kuvaus jostain yli kymmenen vuoden takaa on edelleen täysin validi ja painin lähes samanlaisten ongelmien kanssa edelleen. Vai pitäisikö sen ennemmin itkettää?

Uudenlainen vuosi

Mietin viime kesää käännekohtana, tai ainakin toivoin siitä sellaista. Nyt luulen, että vuosi 2023 oli kokonaisuudessaan yksi suuri käännekohta.

Otin askeleita kohti parempaa oloa, aloin luottaa enemmän itseeni ja pärjäämiseeni, suljin lääkepurkin kannen yhtenä aamuna viimeisen kerran. 

Itkin väsymystä ja kehon epätoivottua reagointia. Joulun aikaan se tuntui murskaavalle. Kukapa enää jaksaisi ja haluaisi kokea niitä tunteita. Niiden läpi on nyt kuitenkin menty ja taas ajattelen, että ehkä sitten seuraava joulukin voisi jo olla helpompi.

Elämä tuntuu kummalliselle, jotenkin päämäärättömälle ja sitten kuitenkin se vain menee eteenpäin. Työsuhteeni kirjastossa jatkuu, ostin uudet monot, lomia ei juuri ole tänäkään vuonna, opiskelen, käyn salilla, laitan ruokaa ja elämä vain on. 

Mieli on täynnä muutoksia ja muuttuvia tekijöitä. Mutta muuttuuko mikään koskaan, ainakaan jos en sano niitä asioita ääneen? Varmaan ei. Haluaisin sanoa kaiken ja samalla en oikeastaan mitään, koska kaiken muuttuminen pelottaa niin paljon. Joskus mietin, että miten voi näin vaikean ihmisen ja mielen kanssa edes elää (eli siis itse itseni kanssa). 

Ehkä tänä vuonna kirjoitan ja valokuvaan enemmän. Ja keksin mikä on nykyään suhteeni someen ja kaiken maailman sovelluksiin. 

Olen, hengitän, kestän, elän

Voiko sellaisesta enää saada täysin ehjää, joka on kerran kursittu kokoon miljoonista palasista?

Voiko se olla tasaista ja tyyntä ilman aamun tutuksi tullutta kolmen valkoisen rutiinia?

Täysin ehjä ei ole meistä kukaan, mutta millaista eheyttä on ihmisen lupa odottaa elämältään?

Onko aina oltava hetkittäin niin hajalla ja rikki, että pahaolo asettuu omalle tutulle paikalleen?

Onko tietyin väliajoin pelättävä ja kuunneltava kihelmöintiä käsivarsissa, hyväksyttävä että elämä ja olotila heittelee?

Voinko minä toivoa elämää ilman ahdistuksen aiheuttamia tuntemuksia? Olenko minä enää koskaan minä ilman niitä?  Vai ovatko ne aina tässä, aika ajoin, häilyvät heiluvat muuttuvat?

Ja minä vain siellä taustalla, olen hengitän kestän, elän.

Käännekohta

Tämä kesä on käännekohta, ajattelen.

Odotan siltä jonkinlaista korjaavaa kokemusta.

Viime kesät ovat olleet vaikeita. 

Mielessäni pelkään kuumuutta, sen mukanaan tuomaa tukahduttavaa olotilaa.

Pelkään ajattomia päiviä, kun aika juoksee mutta tunnen itseni pysähtyneeksi.

Jos tämän kesän saisin elää ilman huonoa oloa,

voisi tulevat kesät ehkä olla helpompia kohdata.

Myös onni on perintöä

Minkälaisen onnen minä olen perinyt?

Tuleeko se vasta testamentin yhteydessä,

vai onko se tässä läsnä koko elämän.

Millaisen onnen,

minä mietin,

kun avaan elämäni solmuja,

itken vanhoja lukkoja,

ja sen jälkeen makaan sohvalla kaikkeni antaneena.

Sukupolvien ketjut,

kaikki vaikuttaa kaikkeen,

ja niin sanotun trauman katkaiseminen.

Sellaistako on peritty onni.

Miksi luen kirjaa lapsettomuudesta?

Pelottaa kertoa lukevansa sellaista, koska se väistämättä saa ihmiset yhdistämään minut ja sanan lapsettomuus. Kenties vielä vapaaehtoinen, täysin valittu lapsettomuus. Tuntuu häpeälliselle.

Mutta en minä tätä kirjaa siksi lukenut, että se suoraan kuvastaisi omia ajatuksiani ja arvojani. Jonkinlaista vertaistukea se silti antoi. Lähiympäristöni useimmat samanikäiset ihmiset ovat myös lapsettomia. Minun kuplassani se on enemmän sääntö kuin poikkeus. En koe itseäni, enkä siellä kuplassani olevia ihmisiä niin vanhoiksi, että vanhemmuus olisi jotenkin ajankohtaista. Ja samalla vertaan ikääni omiin vanhempiini ja siihen miten ennen aikaan lapsia hankittiin jo nuorena (okei jotkut hankkii edelleen, mutta minun kuplassani ei. Ja äitinikin oli lähempänä kolmeakymmentä ennen kuin sai ensimmäisen lapsen). Se taas oli jotenkin minulle aina itsestään selvää, että siskostani tulee äiti. Hän oli saman ikäinen kuin minä nyt saadessaan esikoisensa.

Tuntuu yhtä aikaa väärältä ja oikealta olla tässä elämäntilanteessa. En olisi missään kohtaa valinnut toisin, mutta samalla takaraivossa tikittää kello, joka kertoo että loputtomiin ei ole aikaa pähkäillä. Pitäisi päättää. 

Tunnistan itseni monista kirjassa haastatelluista vapaaehtoisesti lapsettomista ja syistä, jotka he mainitsevat päätökselleen. On ihanaa viettää aikaa kummilasten kanssa, mutta sen jälkeen voin palata hiljaiseen kotiin. Joku ei ole koko ajan minun vastuullani. Työpäivän jälkeen voin ottaa lepohetken sohvalla, tai mennä vaikka ulos syömään jos en jaksa kokata. Saan olla kotona hiljaisuudessa, keskittyä lukemiseen tai kirjoittamiseen. Siitä syystä moni introvertti on valinnut lapsettomuuden.

Toiset eivät koskaan valitse, mutta elämä vain menee sillä tavalla, että otollista hetkeä lapsille ei tule. Suhteet kestävät nykyään vähemmän aikaa ja jos eroaa juurikin kolmenkympin ikäisenä, voi olla hankalaa löytää uusi kumppani riittävän nopeasti. Elämässä voi tulla myös vastaan sairauksia, jotka estävät aikeet joko fyysisesti tai henkisesti. 

Sain kirjasta vertaistukea siihen, miksi tämä päätös tuntuu niin isolta ja hankalalta. Kirjassa avataan taustoja sille miten yhteiskunta on muuttunut ja mitkä asiat vaikuttavat lasten hankkimiseen nykypäivänä. Voin huomata, että en todellakaan ole ainut, joka painii näiden ajatusten kanssa. 

Siksi minä luin kirjan lapsettomuudesta. Muuttiko se ajatuksiani suuntaan tai toiseen asian suhteen? Eipä oikeastaan. Mutta löysin paljon samaistuttavia kohtia ja voin ymmärtää ajatusmaailmaani taas hieman paremmin.

Lohtua keskelle epätoivoa

Muistan vieläkin miltä tuntui, kun pelkäsin että elämä ei enää koskaan tunnu normaalilta.

Miten ajan kuluminen vääristyi, eikä ollut hyvä hetkeäkään.

Miten pelkäsin kyseistä hetkeä, pelkäsin tulevaa.

Se oli syvää mustaa, kaiken alleen peittävää synkkyyttä.

Pelkäsin, että en enää koskaan naura. En enää koskaan lähde mihinkään ilman huolta. En enää koskaan syö ilman, että tunnen oksentavani. Että en enää koskaan nauti, mistään. 

Onnekseni minä selvisin. Ja haluaisin kertoa sen aina, kun huomaan jonkun olevan siellä keskellä epätoivoa. Että kyllä se vielä helpottaa. Ja samalla en uskalla luvata mitään. Koska jokaisella on oma taistelunsa, oma polkunsa. En minä voi toisen puolesta tietää milloin helpottaa ja miten. 

Mutta silti, itse en enää ole siellä epätoivon keskellä. Enkä toivottavasti joudukaan takaisin.

Soittolista rauhoittumishetkiin

Kevään tulo ja valon määrän lisääntyminen,

ne aiheuttavat levottomuutta.

En tiedä miten pitäisi suhtautua lisääntyneeseen valon määrään,

valoisiin iltoihin.

Toisaalta totesin ettei sillä ole mitään väliä,

valon määrä lisääntyy silti,

suhtauduinpa siihen miten vain.

On alkanut tuntua,

että "Lohtua ja voimaa" soittolistani Spotifyssa

voisi olla nimeltään ennemminkin "Rauhoittumishetkiin".

Aiemmin pelastauduin ahdistuksen keskellä tuon kyseisen soittolistan pariin.

Nykyään kuuntelen sitä, kun koen että nyt on tarve hidastaa, ihan vain olla ja hengittää. 

En edes muista milloin viimeksi olisin tarvinnut pelastautua lamauttavan ahdistuksen kynsistä.

Pastellinsävyjä

Miltä näyttää mielenrauhani?

Pastellinsävyjä,

oranssia ja liilaa.

Se on valoa, joka täyttää kehoni,

piirtää ääriviivani,

sulkee syleilyynsä.

Se on äärimmäisen rakas ja tärkeä.

En haluaisi luopua,

tai kadottaa sitä,

oikeastaan täysin enää koskaan.

Aikaa tärkeille asioille

En aina tiedä onko syksy vai kevät.

Välillä maaliskuu saattaa tuntua aivan marraskuulle.

Joskus keväällä ihmettelin kaupassa miksi pääsiäismunia myydään syksyllä.

Minun elämääni on tullut työ.

Työkokeiluni kirjastolla jatkui puolen vuoden työllistymisjaksolla.

En enää olekaan ihan niin vapaa, kuin vaikka opparia kirjoittaessa.

Eniten työ rokottaa siskonlasten kanssa vietettyä aikaa. 

Kun tein opparia, pystyin käymään viikoittain.

Nykyään tekee pahaa, kun väli voi venähtää pariin viikkoon.

Tiedän olevani onnekas, että pystyn olemaan näinkin paljon läsnä.

Tänään kuitenkin olin useamman tunnin tätittämässä,

ja sydämeni sulaa.

Ehkä tämä on asia, jolle täytyy kaiken keskellä tehdä enemmän aikaa,

koska se tuntuu äärimmäisen tärkeälle.

Haluan muistaa kaiken kiireen keskellä käyttää aikaani sellaisiin asioihin, jotka tuntuvat ihan oikeasti aidosti todella tärkeille.

Niiden pienten ihmisten näkeminen todellakin on sitä.

Melkein kevät

Näin viime yönä unta, että olin tappanut erään miehen.

Nyt mietin, voiko monen kuukauden hiljaisuuden jälkeen palata kirjoittamaan tuollaisilla sanoilla.

Elämä on juossut eteenpäin,

ja minä raahautunut sen mukana,

kompastellen hurjassa vauhdissa.

Olen ikävöinyt kirjoittamista,

miettinyt miksi en tee sitä enemmän.

Juoksisivatpa sanat minusta ulos yhtä hurjaa vauhtia

kuin mitä elämä kiitää eteenpäin.

Silloin olisi helppo kirjoittaa,

vaikkakin ehkä kompastellen.

2023

Tulevana vuonna (voiko tästä alkaneesta vuodesta enää käyttää termiä tulevana?) 

aion muistaa pysähtyä, palauttaa itseäni hetkeen, elää enemmän tässä.

Aion palata opiskelemaan. Kyllä, tiedän, silkkaa hulluutta. 

Vastahan minä edellisestä valmistuin ja pääsin eroon kaiken maailman ryhmätöistä ja palautuspäivistä. 

Toivon saavani jatkaa kirjastossa työskentelyä. 

Se on ympäristönä yhdenlainen koti sielulleni ja mielelleni.

Kun tänään aamuvuorossa hyllyttäessä mieleni juoksi jo lounastauolla,

minä palautin itseni hetkeen,

toin mieleni sinne kirjojen keskelle.

Sellaisia hetkiä toivoisin tältä vuodelta enemmänkin.

Kiitollinen mieli

Asiat, jotka eivät välillä todellakaan olleet elämässäni itsestäänselvyyksiä, alkavat hiljalleen sulautua taas osaksi normaalia.

Voin ajatella meneväni ravintolaan ilman, että vatsani tuntuu kääntyvän ympäri.

Voin sopia näkeväni ystäviäni, eikä se aiheuta ahdistavia tuntemuksia tai pelkoa. 

Enää en edes muista olla niistä erikseen kiitollinen, koska ne ovat niin luonnollisia ja oikeita. Niin ei kuitenkaan ole aina ollut ja siksi en haluaisi nähdä niitä itsestäänselvyyksinä.

Kiitollinen mielenterveydestä, pääsääntöisestä rauhasta, turvallisuuden tunteesta. Kiitollinen siitä, että olen saanut normaalin elämäni takaisin.

Ajatuksia joulusta

Olen oppinut, että en ole kovin hyvä muutoksissa.

Olen oppinut myös, että elämässä ei mikään ole niin varmaa kuin muutos.

Sitä miten tällaisen yhdistelmän kanssa eletään en tiedä.

En enää odota tulevani valmiiksi,

tai tietäväni yhtäkkisen maagisesti että kuka oikein olen.

Se on elämän pituinen prosessi,

ja aina voi oppia itsestään lisää.

Yritän opetella elämään hetkessä,

että tässä ja nyt olisi ainut hetki jolla on väliä.

Tulevasta ei tiedä 

ja menneessä roikkuminen tekee olon niin pohjattoman melankoliseksi.

Haluaisin ajatella, että joulu olisi juuri oikeanlainen,

siinä hetkessä ja niiden ihmisten seurassa.

Että joulun tekisi tunnelma ja ihmiset,

eikä se että asiat ovat juuri niin kuin ne ovat aina olleet.

Ja että voisin hyväksyä myös sen,

vaikka joulu tuntuisikin myös vähän pahalle.

Koska muutokset ja asioiden erilaisuus,

niiden kanssa minä en oikein tule toimeen.