Sellaista on olla onnellinen

Eilen yöllä itkin pienessä hiprakassa ripsivärini poskille, koska oli vain niin hyvä ja onnellinen olla. Olen saanut enemmän, kuin joskus edes uskalsin toivoa.
Elämässäni on ihminen, jota katsoessa sydän täyttyy rakkaudesta. Ihminen, jonka kanssa kulkea käsikädessä baarissa humalaisten seassa, pelkäämättä.
Eikä enää tarvitse lähteä baarista yksin kotiin, kun aina on illan paras ja komein vaihtoehto vierellä vielä kotimatkallakin.

Kuva: Emilia Pippola

 

Aikamoista lällyä, mutta näin on hyvä.

A smile is the prettiest thing you can wear

Huomenna on aika viettää päivä prinsessana. On tehty koekampausta ja mietitty meikkiä. Kokeiltu mekkoa ja lakattu kynsiä. Ostettu hiuskoristeita ja päivitetty meikit tähän päivään.
Olen niin kovin keskittynyt vain ulkonäköön ja hyvältä näyttämiseen etten ole ollenkaan ehtinyt vielä kauhulla miettiä sitä hetkeä kun todella olemme siellä juhlissa. Täysin vieraiden ihmisten keskellä, joilla ainakin osalla on poliittisia mielipiteitä ja ajatuksia. Minulla on mielipide Uuden päivän tyyppien seurusteluasioista, Ensitreffit alttarilla parien yhteensopivuudesta tai ärsyttävyydestä ja siitä millaiset korut sopivat pukuni kanssa.
Kun siellä sitten taas sata varmana kysellään ne ihmistä määrittävät mitä teet työksesi tai opiskeletko kysymykset, saan taas kertaalleen kertoa olevani työtön. Yhteiskunnasta syrjäytynyt, epäonnistunut nuori.

Mutta kuinka suuren itsevarmuuden tuo mukanaan se, että olen täysin tyytyväinen ulkonäkööni. Olen miettinyt kaiken. Kynsissä itse tehty ranskalainen manikyyri, hiukset ja meikki ystävän laittamat, minun näköiseni mekko. Hymyilen siis pois kaikki sellaiset kysymykset, joihin en osaa/halua vastata. Hymyilen sellaista hymyä, joka tulee sisältä.

Huomaa elämäsi hetket

Toisinaan maailman järjettömyys saa ahdistumaan tavalla, jota mikään muu ajatus ei saa aikaan. Se on aivan liian suuri kokonaisuus käsitettäväksi.

 

 

 

Silloin täytyy vain sen kaiken suuruuden sijasta keskittyä hetkiin,

niihin pieniin kauniisiin.

 

 

Niihin sellaisiin, joista elämä koostuu.

 

 

Hyvä vaan jos edessä on, suuri tuntematon

Minussa asuu suuri luottamus siihen, että jonain päivänä minä oikeasti tiedän mitä haluan tehdä. Ainakin jollain tasolla. Ehkä en ole koskaan sillä lailla varma, että olisi vain yksi huippujuttu jota haluan tehdä. Mutta jollain tasolla olen löytänyt oman juttuni. En vain tiedä miksi ihmiset ympärilläni eivät näe sitä, tai luota siihen.

Ei, minun elämäni ei valu ohitseni ja hukkaan vaikka en nyt vuoteen olekaan tiennyt mihin suuntaan mennä. Olen vasta reilu parikymppinen, mitä on yksi epätietoisuuden vuosi kokonaisessa ihmiselämässä? Niinpä, mielestäni ei kovinkaan paljoa.

Minun on hyvä näin, minulla ei ole hätää. Toisinaan epätoivo iskee, että en minä ikinä tiedä tai ei minusta koskaan tule mitään. Mutta silti kuitenkin, minussa elää toivo. Mitä sitten jos en tiedä nyt, ihan varmasti minä vielä tiedän. Aina löytyy jonkinlainen suunta, aina voi kulkea edes hieman eteenpäin.

Mielestäni tämä elämäntilanne on aika samanlainen kuin sinkkuus. Täytyy oppia olemaan onnellinen näin, ennen kuin on valmis saamaan elämäänsä lisää sisältöä. Täytyy lakata alleviivaamasta työttömyyttään, päästää irti ajatuksesta että siinä on jotain väärää, nauttia niistä hyvistä puolista mitä työttömyydessä on. Ja sitten kun sitä vähiten odotan, tai edes kaipaan, mielessäni syntyy ajatus oikeasta suunnasta ja siitä mihin todella haluan elämässäni edetä.

Ikäero parisuhteessa

Ikä on vain numeroita ja eihän sillä mitään merkitystä ole. Silti jos nainen on vanhempi, on pariskuntaa helppo katsoa kieroon. Tai jos ikäeroa on yli kymmenen vuotta, tai kymmeniä vuosia, tilanne menee ulkopuolisen mielestä vaikeasti ymmärrettäväksi. 

Meillä on poikaystäväni kanssa ikäeroa kuusi vuotta. Harvoin sitä tulee ajateltua, koska oikeastaan sitä ei huomaa. Siinä mielessä meillä on toki ihan erilaiset elämäntilanteet, että toinen on ollut monta vuotta työelämässä ja toinen vasta etsii paikkaansa. Ajatusmaailmoissa se ei silti nouse pintaan niin, että aiheuttaisi suuria näkemyseroja. On tietysti hurjaa ajatella poikaystäväni muistavan sellaisia tapahtumia, jotka ovat sattuneet ennen syntymääni. Tai että kun minä olen ollut pieni ekaluokkalainen, on hän ehtinyt käydä koulua jo monta vuotta.

Eniten ikäeromme ja erilaiset elämäntilanteet kuitenkin nousevat esille kaveriporukoita vertailemalla. Poikaystäväni kaverit ovat työelämässä, minun kaverini opiskelijaelämässä. Siinä missä poikaystäväni kaverit ovat naimisissa ja ehkä myös perheellisiä, suurin osa minun kavereistani on sinkkuja. Poikkeuksia löytyy toki suuntaan ja toiseen, mutta kyllä meistä silti poikaystäväni on se jolla kummilapsia on jo enemmän kuin tarpeeksi ja minä taas olisin iloinen jos olisi edes se yksikin. Tai jos nyt ensin vaikka sitten niitä hääkutsuja odotellessa...

Sinänsä huvittavaa miten ihmiset ympärillä ovat ne, joiden ansiosta olen ymmärtänyt mitä tarkoittaa kuuden vuoden ikäero. Eihän sillä iällä niin väliä, pääasia että toisen kanssa on hyvä ja onnellinen olla.

Kirja, jota en vain saanut luettua loppuun

"Newyorkilainen performanssitaiteilija Shlomith, moskovalainen pääkirjanpitäjä Polina, brasilialainen sydänsiirtopotilas Rosa Imaculada, marseillelainen hienostorouva Nina, kurkkusyöpää sairastava hollantilainen Wlbgis, mallintöistä haaveileva senegalilainen Maimuna ja itävaltalainen teinityttö Ulrike ovat päätyneet valkoiseen tyhjään tilaan. Aika sellaisena kuin me sen ymmärrämme on lakannut olemasta. Naisten ruumiilliset tarpeet sammuvat vähitellen. Ensin katoaa kyky tuntea kipua ja nautintoa. Pikkuhiljaa koskettaminen ja oman ruumiin aistiminen muuttuvat mahdottomiksi. Mitä on tapahtunut? Mikä on koitunut naisten kohtaloksi?"

Ihan äärettömän mielenkiintoisen kuuloinen juoni, siksi lainasin Laura Lindstedtin romaanin Oneiron. Ajatus tarinasta kiehtoi, kerrankin jotain erilaista eikä aina vain niitä samoja rakkaustarinoita tai muita. Mutta ei.

Tavallaan kirja etenee ihan kohtuullisella vauhdilla ja lukijan mieltä vaivaaviin kysymyksiin annetaan vastauksia. Silti saatoin lukiessani ajatella monen sivun ajan jotakin aivan muuta tajuamatta lukemastani mitään, enkä ollut missannut mitään tärkeää. Toisinaan en myöskään ymmärtänyt yhtään millä lailla lukemani liittyi kirjan tarinaan tai vei sitä eteenpäin.

Sinänsä ristiriitainen kirja, että toisaalta olisin halunnut lukea tämän loppuun. Mutta toisaalta en usko menettäväni mitään kovin suurta vaikka luovutakin reilun kahdensadan sivun jälkeen. Jos luette, tai olette lukeneet, kertokaa toki tykkäsittekö. Ja löytyykö vastaus kysymyksiin: Mitä on tapahtunut? Mikä on koitunut naisten kohtaloksi?

Syksy täynnä energiaa

Ei pitänyt vähään aikaan värjätä hiuksia, koska ei ole varaa jne jne. Varasin juuri torstaille parturiajan ja selailen pinterestistä erilaisia vaihtoehtoja kuinka värjätä hiuksia, hups.

Improa on nyt ollut kaksi kertaa ja viime kerran jälkeen totesin kuinka epätodelliselta voikaan todellisuus tuntua kun on viimeiset pari tuntia tuijottanut olemattomia esineitä ja keksinyt selityksiä olemattomille sanoille. Ehkä on vielä hieman vaikeaa antaa itsestään kaikkea, vaikka jotenkin jo jokaisiin kasvoihin osaakin yhdistää nimen.

Poikaystäväni sai avec kutsun juhliin, joiden pukukoodi on tumma puku/iltapuku. Juhliin on vielä kaksi viikkoa, mutta olen jo keskittynyt olennaiseen. Mekko, check. Kampauksen ja meikin teko, check. Haaveilen myös kovasti geelilakkauksesta kynsiin, mutta en tiedä olisiko se jo liioittelua. Toisaalta en ole koskaan kokeillut sellaista ja voisihan sitä joskus hemmotella itseään. Vähän ehkä naurattaa miten paljon yhdet pienet juhlat voi laittaa ihmisen päätä sekaisin, mutta kun ei sitä turhan usein saa viettää päivää prinsessana!

Tänä aamuna sain herätä vierestä auringon nousuun, elämä on hyvä.