Minussa asuu suuri luottamus siihen, että jonain päivänä minä oikeasti tiedän mitä haluan tehdä. Ainakin jollain tasolla. Ehkä en ole koskaan sillä lailla varma, että olisi vain yksi huippujuttu jota haluan tehdä. Mutta jollain tasolla olen löytänyt oman juttuni. En vain tiedä miksi ihmiset ympärilläni eivät näe sitä, tai luota siihen.
Ei, minun elämäni ei valu ohitseni ja hukkaan vaikka en nyt vuoteen olekaan tiennyt mihin suuntaan mennä. Olen vasta reilu parikymppinen, mitä on yksi epätietoisuuden vuosi kokonaisessa ihmiselämässä? Niinpä, mielestäni ei kovinkaan paljoa.
Minun on hyvä näin, minulla ei ole hätää. Toisinaan epätoivo iskee, että en minä ikinä tiedä tai ei minusta koskaan tule mitään. Mutta silti kuitenkin, minussa elää toivo. Mitä sitten jos en tiedä nyt, ihan varmasti minä vielä tiedän. Aina löytyy jonkinlainen suunta, aina voi kulkea edes hieman eteenpäin.
Mielestäni tämä elämäntilanne on aika samanlainen kuin sinkkuus. Täytyy oppia olemaan onnellinen näin, ennen kuin on valmis saamaan elämäänsä lisää sisältöä. Täytyy lakata alleviivaamasta työttömyyttään, päästää irti ajatuksesta että siinä on jotain väärää, nauttia niistä hyvistä puolista mitä työttömyydessä on. Ja sitten kun sitä vähiten odotan, tai edes kaipaan, mielessäni syntyy ajatus oikeasta suunnasta ja siitä mihin todella haluan elämässäni edetä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti