Ilosia ajatuksia

Kirjoitin tänne vanhentumisestani ei niin positiiviseen sävyyn, ja melkein heti perään instagramiin paljon positiivisempaan sävyyn. 

En haluaisi aina synkistellä, koska mitäpä se auttaa.

Se vain vahvistaa niitä negatiivisia ajatuksia, joille en oikeastaan haluaisi antaa valtaa.

Asuuko minussa positiivisuus, ja voinko jotenkin vahvistaa sen olemassaoloa?

Koska hyviä asioita on maailmassa juuri sen verran kuin niitä haluaa nähdä.

Minä haluan nähdä niitä enemmän, kirjoittaa niistä enemmän, löytää takaisin sille lähteelle josta tekstini ammennan. 

Tarve tulla kohdatuksi

Meissä jokaisessa asuu tarve tulla kohdatuksi. Polttava tarve siihen, että meidät nähtäisiin ja hyväksyttäisiin juuri sellaisina kuin olemme. Kaipaamme hetkiä, jolloin toinen olisi täysin läsnä ja olisi herkistynyt kuulemaan pienimmänkin huutomme.

Mutta mitä on tapahtunut maailmalle, kun sellaiset hetket tuntuvat olevan aika harvassa. Meillä on niin kiire olla koko ajan osa jotakin, olla tavoitettavissa, että pysähtyminen toistemme äärelle unohtuu helposti. Kohtaamme ihmisiä internetissä, mutta kohtaammeko sitä, jonka vieressä istumme kotisohvalla?

Osa ihmisistä on jopa valmiita maksamaan siitä, että saa hetken ajan jonkun toisen jakamattoman huomion. Rosen-terapiassa voit ostaa itsellesi tunnin ajaksi kosketusta, läheisyyttä ja vain ainoastaan sinua varten olevat korvat. Voit sanoa mitä vain, eikä sinua tuomita. Saat olla juuri sellainen kuin olet. Kaikki tunteet ja tuntemukset on sallittuja. Kuinka usein sitä itse muistaa kohdata toiset ihmiset yhtä sallivasti? Tai edes itsensä.

Mutta silti. Pitäisi muistaa ja uskaltaa kohdata paljon useammin se ihminen siinä vierellä syvemmällä tasolla. Kukapa meistä ei kaipaisi hyväksyntää, toivoisi tulevansa kuulluksi. Tämän haluaisin muistaa, kun kohtaan ihmisiä.

Kaksikymmentä ja seitsemän

En tiedä onko tästä iästä olemassa lauluja.

Niin kuin happy birthday sweet sixteen tai I'm feeling 22.

Ensimmäisen kerran itkin vanhentumistani 16 vuotiaana. 

Ahdistuin ajatuksesta, että olin jo niin lähellä täysi-ikäisyyttä.

Jostakin sieltä lähtien on ikääntyminen aiheuttanut vain kasvavaa paniikkia.

En tiedä onko se hyvä vai huono asia, että mielessään pysäyttää oman vanhenemisensa. 

Että ei oikeastaan päästä läpi ajatusta siitä, minkä ikäinen sitä oikeastaan on.

Vaikka eihän iällä pitäisi olla väliä, koska voiko sitä muka ikinään olla liian vanha yhtään mihinkään (paitsi lisääntymiseen).

Enää kolme vuotta ja täytän kolmekymmentä. Voi apua ja voisinko pysäyttää vanhenemiseni tähän?

Kesä aiheuttaa levottomuutta

Kesä aiheuttaa levottomuutta, jonkinlaista haikeaa vellontaa.

Olen luonnon keskellä ja kuulen lintujen laulua, 

aiemmat illat olen kuunnellut, kun autot ajavat suvantosillalla. 

Tuntuu, että pitäisi nauttia enemmän. 

Sisällä istumisen sijasta istua ulkona ja tuntea kesäillan viileys iholla.

Mutta en ole viime päivinä oikein jaksanut kokea ja tuntea, olen vain elänyt.

Päivät ovat puuroutuneet aamuiksi, joina nousen sängystä hiestä märkänä, 

päiviksi, joina istun toimistolla ja tuijotan tietokoneen ruutua,

illoiksi, joina toivoisin että kohtaisimme syvemmällä tasolla.

Minulla on niin paljon, ja sitten kuitenkin jonkinlainen tyhjyys.

Millä minä täyttäisin sen tyhjyyden? 

Miksi minussa yhä on, sellainen tyhjyys?

Ilman kipua ei tapahdu kasvua

Tuntuu vaikealle ja kipeälle, hyväksyä oma vajavaisuutensa.
Kohdata joka päivä se tosi asia, että ratkaisun avaimet omiin ongelmiin on kuitenkin aina omissa käsissä.
Tunnen toistavani päivästä toiseen samoja virheitä.
Tiedän, että pitäisi avata suunsa useammin. Uskaltaa sanoittaa rohkeammin kaikkea sitä, mitä on mielenpäällä. 
Ja joka päivä valitsen silti hiljaisuuden.

Miksi?
Miksi minä valitsen olla hiljaa ja voida huonosti?
Miksi minä en saa suutani auki ja löydä oikeita sanoja?
Ei ihmekään, että on palan tunne kurkussa. Niin paljon minä olen elämäni aikana niellyt sanoja, jotka olisi pitänyt ääneen sanoa.

Sanotaan, että ilman kipua ei tapahdu kasvua. Toivottavasti tämä on merkki siitä. 

Edelleen tässä, sua varten

5 vuotta sitten oli keltavioletit kynnet, sininen kesämekko ja mielessä vain jonkinlainen odotus uuden ihmisen kohtaamisesta. 
Syötiin suklaajäätelöä, juotiin kahvia ja sinä varmaan menetit yöunesi niin kuin aina jos juot kahvia liian myöhään.
Seuraavana päivänä kotona yritin lukea Kotiopettajattaren romaania, vähän väliä ajatukseni karkasivat ja palasin mielessäni eilisen illan suudelmaan. 

Aluksi ehkä säikähdin vähän sitä, miten nopeasti liimauduin sinuun niin täysin. Mutta silti se kaikki tuntui niin oikealle. Oli helppoa ja hyvä olla. Alettiin opetella yhteisen elämän tunnusmerkkejä, luomaan omia juttuja. 

Ja edelleen, mä olen tässä, sua varten. 

Olen jo nyt vaikka ja mitä

Kysyin eilen illalla peilikuvaltani, että tuleekohan minusta koskaan mitään.
Jonka jälkeen halusin heti korjata itselleni tämän vääränlaisen ajatusmallin.
Koska olenhan minä jo nyt vaikka mitä, eikä minun tarvitse tulla enää yhtään sen enempää miksikään ollakseni arvokas. 

Olen ylioppilas, media-assistentti, aika lähellä valmis medianomi. Tällä hetkellä sisällöntuotannon maailmaan tutustuva harjoittelija. Vaikka en tykkääkään arvottaa olemistani sen mukaan, mitä olen työ- tai opiskelumaailmassa saavuttanut, niin kyllähän minä noitakin asioita olen.

Olen ollut nyt harjoittelussa kaksi viikkoa ja se on aiheuttanut aivan valtavan itsereflektoinnin ryöpyn. En ole edelleenkään löytänyt sellaista loputonta intohimoa tätä alaa kohtaan. Ihan parhaita on ne hetket, kun sitä oikein syttyy toteuttamaan omia visioitaan ja lopputuloskin on loistava.
Tiedän, kaksi viikkoa on vielä aika vähän, eikä sen perusteella voi tehdä sen suurempia johtopäätöksiä oikein minkään suhteen. En silti ole tänä aikana kokenut sellaisia suuria intohimon tunteita. Enemmänkin kaikki on ollut aika tahmaista ja välillä en tiedä miten tätä tietä on tarkoitus kulkea eteenpäin. 

Tavallaan pelottaa se, että jos nyt valmistun, mutta en sitten kuitenkaan löydä paikkaani työelämästä tällä alalla. Kuinka paljon se tulee vaatimaan rohkeutta ja voimaa seurata omaa tietänsä ja esimerkiksi lähteä opiskelemaan vielä jotakin aivan muuta. Toisinaan toivoisin, että työlläni ei olisi mitään tekemistä luovuuden kanssa. Toisaalta taas en edelleenkään tiedä mitä muutakaan tekisin.

Toivottavasti tämä kesä tulee antamaan myös vastauksia näihin kaikkiin herättämiinsä kysymyksiin.