maanantai 6. toukokuuta 2019

Olet vielä tauluni, maisema levollisin

Takerruinko taas liian nopeasti, jäin kiinni ensimmäiseen vaihtoehtoon?
Osasinko katsoa ympärilleni ja kuunnella itseäni, vai unohtuiko se?

Usein sisäinen maailmani tuntuu liian suurelle.
Se on valtava, kuin avomeri.
Miten sellaisen voi selittää kenellekään niin, että toinen ymmärtäisi?

Ei tärkeissä sanoissa saisi takellella,
ei enää näin useamman vuoden jälkeen.


Mitä se tarkoittaa sinulle, meille.

2 kommenttia:

  1. Hmm, jos tässä on kyse niistä tärkeistä sanoista joista luulen, niin takelteluhan voi olla myös merkki niistä hirveän isoista tunteista. Onhan se pelottavaa välittää jostakusta niin paljon, että elämä ilman häntä olisi jotain mitä ei voi edes kuvitella. On pelottavaa myöntää se ääneen ja olla avoimesti haavoittuvainen.

    Toki vain sinä itse tiedät missä mennään, mutta tulipahan mieleen. Älä ole itsellesi ja omille tunteillesi, negatiivisille ja positiivisille ankara vaan ole mieluummin omien tunteidesi tarkkailija ja objektiivinen tutkija. Tai no, sitähän tunnut jo olevankin ja siinäpä yksi syy miksi tykkään lukea tätä blogia. ^_^ Mielenkiintoisia, usein samaistuttavia pohdintoja ja kaunis kirjoitustyyli.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon kommentista ja kivoista sanoista. Vaikka tätä aika paljon ihan vain itselleen kirjottaakin, niin aina mukava kuulla että siellä ruudun toisellakin puolella tätä lueskellaan ja ehkä jopa samaistutaan tuntemuksiin :)

      Se on totta kyllä, että aina on jollain tavalla pelottavaa olla toiselle täysin avoin, kun voi käydä myös niin että toinen ei sitten olekaan kohta enää siinä vierellä. Nää on hankalia juttuja parisuhteessa kyllä, tulevaisuuteen ja toisen tunteisiin luottaminen.

      Poista