Olen aina kadehtinut ihmisiä, jotka elävät elämäänsä jollainlailla spontaanisti ja huolettomasti. Ainakin spontaanimmin ja huolettomammin, kuin mitä itse kykenen omaa elämääni elämään.
He voivat lähteä reissuun, tietämättä että milloin ja mihin se reissu tulee päättymään. He voivat nukkua ihan missä tahansa tuntematta oloaan turvattomaksi. Asuntolan soluhuoneessa, yökoulussa koulun lattialla tai vaikka kotibileissä kaverin sohvalla.
Minun maailmani järkkyy oudossa ympäristössä, jos minulla ei ole tiedossa omaa rauhaa ja yksityisyyttä. Olo ei ole turvallinen, edes siellä asuntolan soluhuoneessa. Ja aikanaan opiskelujen takia tehty viikon retki suomenlinnaan sai minut nukkumaan levottomasti ja puhumaan unissani jokaikinen yö.
Kadehdin myös vaatteita, joita sellaiset ihmiset käyttävät. Pukeutumisessakin on sellaista tiettyä huolettomuutta, jota en itse ole koskaan pystynyt tavoittamaan. Ihailen sellaisia vaatteita, mutta en tunne oloani omakseni, jos puen sellaisia päälleni. En tiedä voiko tätä selittää mitenkään, että millaisia vaatteita ne sitten ovat. Mutta se on ihan oma tyylinsä ja siihenkään minä en pääse sisälle vaikka haluaisin.
Ne ovat sellaisia ihmisiä, jotka keräävät ympärilleen ison kasan muita yhtä spontaaneja ihmisiä. Sillä kaveriporukalla voidaan sitten istua kesäillat meren rannalla piknikillä ja juoda viiniä muovilaseista. Itse en juuri koskaan harrasta piknikejä, koska on niin paljon helpompaa syödä kotona pöydän ääressä ja juoda oikeasta lasista. Silti ihannoin ajatusta sellaisista illoista, jolloin kesäilta hämärtyy ja päälleen voisi kiskoa sellaisen spontaanin villapaidan ja siemailla viiniä kalliolla.
Mutta illan hämärtyessä ja viileän tullessa, minä lähden kotiin. Alkaahan se sitä paitsi siinä vaiheessa jo väsyttääkin ja sitten menee taas maailma raiteiltaan, jos ei ole normaaliin aikaan menossa nukkumaan.
Vieläkö pitäisi tässä iässä yrittää elää enemmän?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti