Mitä huominen ottaa antaa, sitä tänään vielä et voi kantaa

Kirjoittelin joskus edellisessä elämässä mindfulnesista. Tuon jälkeen en ole suuremmin siihen perehtynyt, mutta tätä yhtä harjoitusta olen huomaamattani soveltanut elämässä.
Oltiin ajelemassa Pohjoisesta takaisin kotiin ja huomasin kuinka tulevan viikon työt sekä väsymys tekivät minusta todella kiukkuisen ja ahdistuneen. Asioiden koko aikainen päässä kelaaminen uudestaan ja uudestaan ei auttanut tilannetta. Sitten ajattelin, että minun täytyy palauttaa itseni hetkeen ja unohtaa asiat joihin en juuri silloin voinut mitenkään vaikuttaa. 

Mainitsemassani mindfulness harjoituksessahan siis juotiin aamukahvi/tee täysin tietoisesti. Autossa istuessani minä tein itseni täysin tietoiseksi tiestä, jota pitkin auton renkaat pyörivät. Tuijotin sen väriä, sen hassuja kiemurtelevia viivoja, kuuntelin kuinka sen ääni vaihtui renkaiden alla. Oloni keveni ihan oikeasti puolella. Hetken kuluttua olin paljon paremmalla mielellä, ja vapautunut hetkellisesti stressistä ja ahdistuksesta.

Suosittelen toisinaan palauttamaan itsensä hetkeen, jos tuntuu että ajatukset ovat tulevissa haasteissa tai muuten vain siellä jossakin mikä on ajankohtaista vasta huomenna tai ensi viikolla. Mindfulness ihan oikeasti toimii, itselleni oli hurjan helpottavaa huomata miten omaa mieltään pystyy keventämään keskittymällä muutaman minuutin johonkin mitä sillä hetkellä ympäriltään löytää. Toivottavasti muistan tämän jatkossakin, ja osaan pysäyttää liian hurjaa vauhtia eteenpäin juoksevan mieleni.

En muuttaisi sinussa mitään

Tuntuu kuin meidän reissusta olisi hurahtanut jo useampikin kuukausi, mutta eihän siitä ole kuin vasta vähän reilu kuukausi.

Toisaalta tuntuu myös kuin oltaisiin tunnettu toisemme jo vähintään vuoden ajan, mutta eihän meidän yhteisiä kuukausia ole vielä kolmea enempää.

Muistan monta onnellista hetkeä,

kuinka upealle tuntui kuulla ensimmäistä kertaa kolme pientä sanaa,

kuinka kerroin Düsseldorfin taivaan alla ettei minulla koskaan ole ollut yhtä hyvä ja turvallinen olla kenenkään kanssa.

Kun reissu oli vain pelkkä suunnitelma jonnekin tulevaan,

eikä sen päämääristä ollut vielä tietoa,

ajattelin:

"jos tämä mies tosiaan vie minut Pariisiin, olen myyty".

 

Kuinka siis voisin enää edes olla rakastamatta?

Olen elänyt sinulta salaa vierelläsi sun

Miten kauan olemme, toisistamme tietämättä, eläneet aivan lähekkäin.
Kuinka monesti minä viime talvena pakkasta uhmaten kävelin ohi talosta, jossa hän asuu. Osaamatta ollenkaan aavistaa, että jonain syksyisenä iltana käpertyisin sohvalla hänen kainaloonsa katsomaan tv:tä sen samaisen talon kahdeksannessa kerroksessa ja sydämeni olisi onnea täynnä.

Vaan sitähän se elämä on, sattumia. Arvaamattomia kohtaamisia, kohtaloa.

Autumn is here

Olen miettinyt blogiani, sitä kuinka olen kauan kirjoittanut niin ettei tekstien perusteella ole ollut mahdollista tuntea sitä ihan oikeaa minua. Toisaalta helppoa piiloutua roolin taakse, varsinkin kun ei kirjoita omalla nimellään. Jollain lailla olen halunnut luoda itselleni parempaa minää, Maikkia, joka suhtautuu elämään posiitivisen kevyesti. Ehkä se oli tarpeellinen pako keino, kun oma elämä tuntui liian raskaalta. 
Vuosien kuluessa Maikin ja Elinan välinen raja on kuitenkin tullut häilyvän pieneksi. En enää tunne tarvetta ajatella olevani Maikki, voidakseni tehdä asioita joita todella haluan. Myös tyyli joka ennen oli niin Maikkia, on nyt tullut osaksi sitä ihan oikeaa minua. 
Haluaisinkin ehkä tästä eteenpäin kirjoittaa tätä blogia enemmänkin ihan vain omana itsenäni. Kaunistelematta tai kauhistelematta asioita sen suuremmin. 

Syksy ja sen mukana perinteinen flunssa ovat saapuneet. Vietän nyt toista päivää peräkkäin sohvan pohjalla teekupin kanssa. Televisiossa näytetään Kauniita ja Rohkeita ja sen sellaisia. Teetä kuluu hillitön määrä, en edes uskalla laskea kuinka monta kuppia olen viime päivien aikana juonut. Onko mitään rasittavampaa kuin olla kipeä olematta niin kipeä että oikeasti jaksaisi vain nukkua ja maata paikoillaan? 

Täytyy liimata itsensä sohvaan kiinni ja levätä, ehkä silloin jo huomenna olo on paljon parempi.

Tahdon antaa itseni sinulle, ja olla täydemmin tässä

Kuinka paljon ihminen oikein voi rakastaa,
kuinka paljon pohjatonta rakkauden ja onnen tunnetta mahtuu pieneen ihmiseen?

Minun sydämeni pakahtuu kun mietin hänen kasvojaan,
sitä maailman onnellisinta hymyä ja silmien katsetta joka saa minut tuntemaan itseni rakastetuksi.

Sydämeni tahtoisi lähteä lentoon kun katselen kanini touhuja,
kuinka se loikkii vihreällä nurmella ja talvisin valkea lumi hohtaa mustalla turkilla.

Kuinka pienet asiat voivat tehdä onnelliseksi,
ja nehän ne juuri ovat niitä parhaita.

You can't buy happiness but you can buy shoes, and that's kinda the same thing

Minuun iski kenkäkuume. Siinä se vain oli, ihan yhtäkkiä, mielikuva kopisevista koroista. Ja tämä oli yksi niistä minuun harvoin iskevistä kuumeista, joka ei mene pois muuten kuin tekemällä kenkähankinta. Niinpä etsin unelmieni kenkiä pitkin Joensuun kauppoja, ja totta kai ne löytyivät siitä yhdestä kaupungin kalleimmista kaupoista. Siinä sitten tuskailin unelmakengät jalassani, voinko maksaa näin paljon kengistä, voinko ostaa nämä vaikka en ole moneen kuukauteen tienannut ja se tärkein: mitähän se äitikin oikein sanoo. Hetken maltoin mieleni, mutta koska ajatus kengistä oli iskostunut mieleeni en enää saanut niitä pois mielestäni. Oli vain pakko saada ne vaikka hinta kirvelikin mieltä aikalailla.


Aleksi 13, 114,95e

Onneksi hyvät kengät maksavat itsensä ajan kanssa takaisin. Näillä on oikeasti hyvä kävellä, koska korko on sopivan matala. Kovinkaan usein en tee yhtä kalliita löytöjä, toisaalta näiden ostaminen on hillinnyt muuta ostelua. Sellaisen alessa olevan viiden euron mekon jälkeen on helppoa vaikka seuraavana päivänä ostaa jotain, koska eihän sitä viidestä eurosta köyhdy.
Ihan hetkeen en aio olla kenkiä ostamassa, toisaalta eihän sitä tarvitsekaan kun osaa ostaa itselleen mieleiset  hyvälaatuiset kengät ja on niihin tyytyväinen vielä vuodenkin päästä.

Minä ja hän

Tykkään jättää pieniä suloisia viestilappusia ympäri hänen asuntoaan, kuvitella mielessäni hymyn jonka ne löytyessään saavat aikaan.

Tykkään olla lähellä, ihan hiljaa, silittää hiuksia ja koskettaa kevyesti posken pehmeää ihoa.

 

Elämäni kuulostaa vaaleanpunaiselta hötöltä, ja sitä se ehkä onkin. Tai ainakin sellaisena haluan sen muistaa. Haluan uskoa, että jos kirjoitan vain ilahduttavista asioista syksyn musertavuus ei pysty minuun.

 

Mielellä maailman paino,

mutta sydämeni pidän mahdollisimman keveänä.