Miten kauan olemme, toisistamme tietämättä, eläneet aivan lähekkäin.
Kuinka monesti minä viime talvena pakkasta uhmaten kävelin ohi talosta, jossa hän asuu. Osaamatta ollenkaan aavistaa, että jonain syksyisenä iltana käpertyisin sohvalla hänen kainaloonsa katsomaan tv:tä sen samaisen talon kahdeksannessa kerroksessa ja sydämeni olisi onnea täynnä.
Vaan sitähän se elämä on, sattumia. Arvaamattomia kohtaamisia, kohtaloa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti