Voihan Facebook

Olen törmännyt viime aikoina Facebookissa kuviin, jotka aiheuttavat minussa kielteisiä tuntemuksia.

Nimittäin...

...en vain pysty käsittämään ihmisiä, jotka lisäävät lapsistaan kuvia facebookiin täysin julkisilla asetuksilla. Niinkin arkinen asia, kuin jonkun tuntemattoman lapsen kuvan näkeminen, aiheuttaa minussa tunteen "wow, too much information". On ihan okei nähdä tutun lapsen kuulumisia ja seurata vaikka kasvua facen kautta. Mutta tuntemattomien ihmisten lapset, mitä hemmettiä teette uutisvirrassani?

Tavallaanhan tämä ei ole millään lailla minun ongelmani, eikä edes kuulu minulle. Sehän on jokaisen oma asia millaisilla asetuksilla haluaa päivityksensä tehdä ja kuinka julkisesti kertoa lastensa asioista ja elämästä. Todennäköisesti on myös tarkistettu, että se on lapsille okei ja kuvien julkaisuun on lupa. Minulle kyseisten kuvien katselusta tulee kuitenkin tungetteleva olo, vaikka eihän se minun vikani ole että näen kyseiset kuvat.

Täytynee ilmoittaa Facebookille kuinka ahdistuneeksi tällaiset julkiset kuvat minut saavatkaan, ehkä saan henkilökohtaisen napin joka piilottaa liian tungettelevat iloiset lapset uutisvirrastani.

Kolme asiaa

3 asiaa, joista pidän:

- kirjaimet ja värit
- kahvihetket
- oikein hyvä kirja, joka vie mukanaan

 

3 asiaa, joista en pidä:
- jos minun täytyy herätä aikasin esim töihin ja toinen saa jäädä vielä nukkumaan
- kun minulta kysytään tulevaisuuden suunnitelmista, eikä vastaukseni ole muuttunut sitten viime kerran
- velvollisuuksista, joita aikuisuus tuo mukanaan

 

3 asiaa, joita teit viikonloppuna:

- istuin autossa matkalla milloin minnekin

- nautin läheisyydestä viikon kestäneen erossa olon jälkeen

- kävin lenkillä, kasasin varastoon hyllyjä, siivosin

 

3 asiaa, jotka osaan:

- tehdä pitsaa ja kääretorttua ilman ohjetta

- laulaa ulkomuistista lähes jokaisen Eppu Normaalin kappaleen
- sivuuttaa sellaiset ihmiset, jotka eivät syystä tai toisesta pidä minusta

 

3 asiaa, joita en osaa:
- olla välittämättä ihmisten odotuksista ja ajatuksista koskien minun tulevaisuuttani
- tankata poikaystäväni autoa, en tiedä myöskään missä kohtaa siinä sijaitsee käsijarru
- tilata baarissa drinkkiä, koska en tiedä niiden nimiä

 

3 asiaa, jotka haluaisin osata:
- lakata kynsiini kaikenlaisia hienouksia
- vastata joskus jotakin muutakin kuin "en tiedä", kun kysytään unelmista tai tulevaisuuden suunnitelmista
- soittaa jotakin soitinta, muutenkin kuin Ukko Nooan pianolla
 

3 asiaa, jotka minun pitäisi tehdä:
- hakea töitä
- tai löytää työkokeilupaikka
- tai mennä opiskelemaan

 

3 asiaa, joista stressaan:
- tulevaisuus
- luonteelleni ominainen, mutta toisinaan ahdistava, hiljaisuus
- toisen kerran: tulevaisuus

 

3 asiaa, jotka saavat minut rentoutumaan:
- läheisyys ja turvallinen kainalo
- netflix hetket
- lenkkeily

 

3 asiaa, jotka puen mielelläni päälleni:
- värikkäät pöksyt
- tunikat ja mekot
- collegepaita

 

3 asiaa, joita en pue päälleni:
- hupparit, menee ne mutta harvoin käytän
- housupuku
- poolopaita!!

 

3 asiaa, jotka haluaisin hankkia vaatekaappiini:
- tällä hetkellä haluan lähinnä tyhjentää vaatekaappiani

 

3 asiaa, joista unelmoin:
- oma koti, jossain muualla kuin täällä porukoilla
- työpaikka, jossa viihtyisi
- keltainen sadetakki

 

3 asiaa, joita pelkään:
- elämä ei koskaan etene mihinkään suuntaan
- läheisten menettäminen
- maailman hulluksi mennyttä tilannetta

 

3 asiaa, joita toivon tapahtuvan lähitulevaisuudessa:
- voisin vihdoinkin lopettaa tämän tulevaisuuden suunnitelmista jauhamisen
- saan rohkeutta puhua avoimemmin asioistani
- jonkinlaisen suunnan löytyminen, joka auttaisi edes hieman eteenpäin

Hymyilen syksylle

Ajoin perjantaina reilun 260 kilometriä saadakseni viikon työmatkoilla olleen miehen taas kotiin. Ja eilen ymmärsin, että ajaisin minä enemmänkin jos olisi tarvis. Hakisin kotiin vaikka mistä asti, koska niin paljon minä rakastan.

Tähän mennessä tämä syksy on kohdellut ihmeen hyvin. Aloitin uuden harrastuksen, improvisaatiota kerran viikossa parin tunnin ajan. Ehkä se auttaa eteenpäin ja antaa uutta näkökulmaa elämään. Juuri nyt olen aika tyytyväinen näin, työttömänä, mutta ei kai sitä loputtomiin voi vain katsoa Frendejä netflixistä. Kyllä minä muutakin aion tänä syksynä tehdä, mutta katsotaan nyt mihin elämä vie.

Hymyilen elämälle ja sille tunteelle, että tänä vuonna syksy ei tullutkaan viedäkseen elämäniloa vaan ehkä tuodakseen sitä vieläkin enemmän.

Sydämenlyönneissä ikuisuus

Lainasin Jan-Philipp Sendkerin Sydämenlyönneissä ikuisuus romaanin ihan vain siksi, koska sillä on niin kaunis ja lumoava nimi. Ja kaunista oli myös kirjan kuvaileva kerronta.

"Voiko sanoille puhjeta siivet?
Voivatko ne liukua ilman halki kuin perhoset?
Voivatko ne vangita meidät, kuljettaa meidät toiseen maailmaan?
Voivatko ne avata sielumme viimeisenkin salaisen kammion?"

Lyhyt kuvaus kirjasta:
Alun perin Burmasta kotoisin oleva Tin Win on menestynyt juristi New Yorkissa. Eräänä päivänä Tin Win ottaa salkkunsa ja lähtee töihin. Hän ei kuitenkaan koskaan saavu työpaikalleen, eikä hänen amerikkalainen vaimonsa ja kaksi aikuista lastaan kuule hänestä enää mitään.
Neljä vuotta myöhemmin Tin Winin tytär, uraorientoitunut Julia saa käsiinsä vuosikymmeniä vanhan rakkauskirjeen, jonka hänen isänsä on kirjoittanut vuonna 1955 tuntemattomalle burmalaisnaiselle. Julia ei tiedä mitään isänsä ensimmäisestä kahdestakymmenestä elinvuodesta ja päättää matkustaa kirjeessä mainittuun pieneen burmalaiskylään. Julian koko maailman mullistavan matkan päättyessä hän on oppinut paljon isästään – ja elämästä yleensä.
Sydämenlyönneissä ikuisuus on ainutlaatuinen lukukokemus omaa tietään etsiville, itämaisesta mystiikasta kiinnostuneille ja kaukomaille havittelijoille. Maailmalla suurmenestykseen noussut romaani on lempeä ja inhimillinen tarina kohtalon erottamista rakastavaisista ja rakkauden voimasta.

Ehkä välillä kirjassa oli jopa liikaa kuvailua, liikaa dramatiikkaa. Liikaa sellaista ylitsevuotavaa tuskaa, jota itse kirjoitin teininä kaikkiin novelleihin. Nykyään niitä novelleja ei voi häpeämättä edes lukea. Nenäliinoja en tällä kertaa tarvinnut, joten ei tämä niin maata mullistava lukukokemus ollut kuin olisi voinut olla.

Tarina oli silti todella kaunis ja koskettava. Rakkauden voima voi joskus olla ihmeellinen.

Ollaan tietämättömiä

Avasin silmäni maailmaan, jossa minulla on oikeus olla tietämättä. Minä saan haahuilla, olla tuuliajolla, miettiä vaihtoehtoja tarttumatta kunnolla mihinkään.
Siinä maailmassa muilla on oikeus olla ymmärtämättä, miten niin minä en voi tietää. Että miten niin se voi olla niin hemmetin vaikeaa tarttua toimeen ja muuttaa ajatukset teoiksi.

En voi pakottaa muita näkemään miltä minusta oikeasti tuntuu, mutta riittää että itse tiedän ja tunnen itseni.
Juuri nyt minulla ei ole aavistustakaan millaisia asioita elämääni haluaisin, ja oikeastaan se tuntuu ihan hemmetin hyvältä.

Häitä ja vauvoja

Facebookia selaillessani tulin siihen tulokseen, että olen vääjäämättä tullut siihen ikään kun uutisvirtani täyttyy hääkuvista tai syntyneistä mukuloista.
Vähän täytyy miettiä, että miksi. Että onko ihan pakko olla jo siinä iässä, että eikö sitä kaikkea voisi lykätä vielä muutamalla vuodella. Olisi vaikka kuvia valmistujaisista tai uutisia omilleen muuttamisesta tai ajokortin saamisesta. Mutta että häitä ja vauvoja, en ole vielä valmis tähän.

Kun muiden elämä menee hurjaa vauhtia eteenpäin, niin minä...
...asun edelleen virallisesti porukoillani. Okei, olen kerran lähtenyt, mutta tehnyt tyylikkään paluumuuton. Enkä tiedä milloin seuraavan kerran pääsen täältä.
...en vieläkään tiedä mitä tehdä elämälläni, tai mihin suuntaan kulkea. Oli kai ihan ookoo olla tuuliajolla, kun oli jotain 17v.
...en osaisi edes kuvitella itseäni äidiksi, vaikka voisihan se ehkä kasvattaa ihmisenä ja vähentää kummallisia lapsellisuuksia omasta luonteesta.

Onko muilla kiire elää, vai olenko minä juminut paikoilleni?

Mieleni huokuu muutosta

Mieli on ihmeellinen asia. Monet kerrat olen kironnut sen päättämättömyyttä, sitä epätietoisuuden tunnetta joka minussa vallitsee. Ja sitten hiljalleen, aivan arvaamatta, se tekee päätöksiä. Kun mieleni päättää jotakin, yleensä se on ja pitää.

Pitäisikö tosiaan vain jaksaa olla kärsivällinen tulevaisuuden suunnitelmienkin suhteen. Antaa mielelleni aikaa makustella eri vaihtoehtoja ja hiljalleen kallistua johonkin ratkaisuun. Tiedän itse ettei sitä pysty vauhdittamaan, mutta maailma ympärillä tuntuu vaativan nopeampaa toimintaa.

Silti parhaita päätöksiä minulle itselleni ovat ne, jotka kypsyvät hiljalleen. Saisinko minä aikaa kypsytellä tulevaisuuttani, katsella kaikkea edelleen ihan rauhassa?