Mistä syntyy joulun tunnelma?

Joulu ei oikeastaan tuntunut joululta.
Ei rakentanut sydämeen sellaista rauhan pesää kuin mitä joskus.
Ei aiheuttanut lämmintä leiskuntaa ja sitä tiettyä olotilaa, joka on ennen ollut joulun merkki.

En oikeastaan muista milloin viimeksi joulussa olisi ollut se sama tunnelma, kuin joskus ennen.
Olen kadottanut sen viime vuosiin ja maailman painon alle.
Mutta tänä vuonna en oikeastaan jaksanut enää välittää.

Otin joulun vastaan sellaisena kuin se tuli. Koristelin joulukuusta, ihastelin suvun pienintä joulutonttua, söin joulupuuroa ja nautin joulusaunan löylyistä. Mitään sen suurempaa joulun tunnelmaa en tavoittanut, mutta ainakin sain olla minulle rakkaiden ihmisten ympäröimänä. Sinällään olo oli hyvä ja turvallinen. 

Enkä oikeastaan edes haluaisi sen enempää pyytääkään.

Ajatuksia joulukuulta

Kasvoilla joulukuun aurinko,
ympärillä kasvavat ikiaikaiset männyt,
seisovat vahvoina,
juuret tukevasti maassa,
aivan kuten minäkin.

Aurinko leikkii mäntyjen latvoissa,

kurottelee valoaan metsän läpi,

siivilöityy lävitseni,

tuhansina pieninä onnen hippusina.

Ylläni pilvetön taivas,

vain pieniä ohuita pilviä siellä täällä,

ja tuulen mukana nekin jatkavat matkaansa,

lipuvat eteenpäin.

Siinä mieleni maisema,

ja muistan taas mitä on sisäinen rauha.

Rauhaisa joulunaika

Palautin juuri viimeisen koulutehtävän, jonka olin sopinut itseni kanssa tekeväni ennen kuin jään joululoman viettoon. Olo on aika tyhjä, mutta samalla ylpeä. En todella syyskuussa uskonut, että jäisin joululomalle tällaisessa tilanteessa. Arvelin, että en saa koko syksynä mitään aikaan, koska kontaktiopetusta ei ole. 

Tämä on ollut aikamoinen vuosi ja aikamoisen vuoden aikamoinen syksy. Olen luonut itselleni uudenlaiset omat rutiinit. Ja niiden avulla olen jopa alkanut nauttia tästä, päivittäisestä yksin kotona puurtamisesta. Aamuisin ei tarvitse kiirehtiä työpaikalle. Hommat voi aloittaa kotona sitten, kun on ensin joogannut ja lempeästi saanut itsensä hereille. 

Nyt hiljennyn joululoman viettoon, mitä se sitten ikinä tässä elämässä tarkoittaakaan. Blogi on ollut hiljainen koko syksyn. Ehkä löydän lomalla kirjoitusintoa, uutta luovuutta, jotakin. Ehkä tänä jouluna saan nauttia siitä sisäisestä rauhasta, jota jo viime joululta kovasti toivoin.

Elämä ei ole lineaarista

Elämä ei ole lineaarista,

suoraa viivaa pitkin kulkevaa taivalta.

On nousuja, laskuja ja silmukoita,

jotka vetävät kaiken välillä tiukkaan solmuun.

Ulkona leijailevat lumihiutaleet,

näyttävät satavan alhaalta ylös,

eikö luonnollisempaa olisi

leijailla ylhäältä alas?

Jos minun elämäni olisi lineaarinen matka,

alusta loppuun ja ylhäältä alas,

se olisi ehkä liian tasaista,

ollakseen edes totta.

Elämä tuntuu taas enemmän elämälle

Oikeastaan se tuntuu kaiken jälkeen lähes ihmeelle.
Olen viime päivinä nauranut ääneen sille, miten mieleni tekee syödä milloin mitäkin.
Syön taas, välillä ihan vain syömisen ilosta, siksi että asiat maistuvat hyvälle.

Haluaisin vain hehkuttaa sitä kaikille suureen ääneen,
samalla mietin että voiko sitä iloa ja onnea aidosti kukaan ymmärtää.
Vaikka ihmiset ympärillä ovatkin nähneet läheltä millaista on ollut elämäni,
ei sitä tunnetta silti kai kukaan ymmärrä.

Tuntuu niin hyvälle, olen niin kiitollinen siitä, että syöminen on taas ihan vain syömistä.
Elämä tuntuu enemmän elämälle, ei pelkälle taistelulle päivästä toiseen.
Tuntuu, että olen saanut takaisin suuren palan itseäni, joka ehti hetkeksi hukkua kaiken sekavuuden alle.

Yhteys äitimaahan

Kun joogaat kahdeksannessa kerroksessa harmaan maton päällä,
ja pitäisi tuntea yhteys äitimaahan, tuntea ne kehon osat jotka koskettavat alustaa,
ja ovat näin ollen yhteydessä äitimaahan.

Ja minä mietin niitä allani olevaa seitsemää kerrosta, jotka erottavat minut aika kauas siitä yhteydestä.
Mietin allani olevia ihmisiä, millaista porukkaa siellä mahtaa asua. 
Nuoria, vanhoja, perheitä, yksinäisiä.
Onko asunnot identtisiä, millaisia on muiden sisustusratkaisut.

Tunnen yhteyden lattiaan, mielessäni äitimaa ja juureni, jotka kasvavat syvälle pehmeään maahan. 
Joogasta on tullut uusi henkireikäni ja mielenrauhani uudelleen rakentaja.

Pimeys peittää maan

Pimeys peitti koko mielen,

vei hetkeksi synkkiin syviin vesiin.

Uskoinko koko ajan jollain tavalla selviäväni,

ehkä en.

Sitä tunsi sukeltavansa niin syvään,

niin loputtoman syvään,

kohti kaukana olevaa pohjaa.

Nyt hiljalleen,

tunnen taas kelluvani.

Näen ihan varmasti selviäväni,

tiedän hyvien hetkien lisääntyvän.

Nyt marraskuussa pimeys peittää maan,
mutta mieltäni enää ei.