Omat rajat

En ole koskaan ollut erityisen hyvä määrittelemään omia rajojani. En ole oikeastaan tähän ikään mennessä edes koskaan tuntenut polttavaa tarvetta määritellä niitä sen kummemmin. Koska kukaan ei ole koskaan haastanut niitä. Kukaan ei ole jatkuvasti ylittänyt määrittelemättömiä rajojani. Nyt olen alkanut huomaamaan, että ehkä ne olisi sittenkin ihan hyvä määritellä itselleen. Ja sen jälkeen puolustaa niitä, eikä antaa muiden kävellä niiden yli ihan milloin sattuu huvittamaan. 

Tämä tuntuu ihan hillittömän suurelle kasvunpaikalle. Olenkohan koskaan elämässäni kasvanut yhtä paljon, kuin tätä pohtiessani. Ja matka, sehän on vasta alussa. 

Oletko sinä asettanut omat rajasi? Oletko määritellyt ne ja kertonut niistä kanssaeläjille? 

Aina on se pieni ajatus ja pelko siitä, että loukkaa muita asettamalla omat rajat. Naurettavaa, tiedän. Silti kovin yleistä. Itse pelkään, että muut eivät ymmärrä rajojeni paikkoja ollenkaan. Koska aina en välttämättä itsekään tiedä, miksi joku asia ei tunnu kivalle, ja saatan miettiä että eihän tämä nyt niin ihmeellinen ole. Vaikka siis se, että koen joidenkin ihmisten kohdalla vaikeaksi kun he kysyvät että mitä minulle kuuluu. Olisihan se nyt aika outoa, ja ehkä epäkohteliasta, sanoa että voisitko hei lopettaa kysymästä tuota kysymystä, koska se tuntuu rajojani rikkovalle. 

Että tässä minä, 28-vuotiaana, etsin rajojani ja asetan niitä. Aina sitä tässä elämässä voi oppia jotakin uutta.

Muisto tästä kesästä

Olen kirjoittanut heinäkuun aikana kaksi tekstiä blogiin. Siis kokonaista kaksi. 

Onko kaikki kirjoittamisen vähäinenkin into ja luovuus tullut käytettyä opinnäytetyön parissa pakertamiseen? Siihen olen nimittäin kesän aikana kirjoittanut sanan jos toisenkin. Sinne olen ammentanut kaiken luovuuteni, epäluovuuteni, innokkuuteni ja inspiraationi. Toisaalta hyvä niin. Siihenhän minä suunnittelinkin kesääni käyttäväni.  Olen siis onnistunut.

Tämä kesä on ollut kuuma. Välillä luulin, että aivoni sulavat. Että itsekin sulan. Jälkeeni jää vain epämääräinen kasa verkkokauppoihin liittyviä sanoja, joita aivoni ovat pullollaan. En sulanut, eikä aivonikaan tainneet. Mutta vielä jostain pitäisi löytää lisää intoa ja inspiraatiota kirjoittaa sanoja verkkokaupoista.

Poikaystävä lomailee elokuussa. Itsestäni en tiedä. Osittain varmasti joo, mutta voisinko tosiaan olla ihan kokonaisen kuukauden niin, että en soisi ajatustakaan opinnäytetyölle. Oli miten oli, mutta se raja täytyy kuitenkin osata vetää. Jos päätän olla lomalla, niin sitten olen enkä stressaa kirjoittamattomista sanoista. Silloin täytyy osata olla täysin irti velvollisuuksista.

Tänä kesänä olen seurannut pienen kummipojan kasvua. Pienen ihmisen iloa elämän yksinkertaisista asioista. Ja ensi kuussa hänkin täyttää jo vuoden. Miten voi olla, vastahan hän saapui. 

Haluaisin olla tuottoisampi, kaikessa runollisuudessani. Kirjoittaa sanoja enemmänkin. Viime aikoina olen ehkä kirjoittanut enemmän Instagramissa. Sitä alkaa pohtia, että onko blogin aika ohi? Vai pitäisikö muuttaa painopistettä muunlaisiin teksteihin. Kantaakaan en uskalla oikein mihinkään ottaa, kun ei koskaan tiedä mitä siitä seuraa.

Tämä on sekavaa tajunnanvirtaa, sanoja sanojen perään. Ja jonkinlainen muisto siitä, mitä oli tänä kesänä.

Mitä muistaa, mistä pitää kiinni?

Mikä on oleellista,

mikä olennaista? 

Mitä muistaa,

mistä pitää kiinni,

mitä suosiolla vain unohtaa?

Mistä suunnasta tuulee eniten,

aina vastaan,

aina puhaltaa niin että eteenpäin ei pääse,

vai tuntuuko se vain siltä.

Minä olen tehnyt elämisestä taidetta,

muistamisesta oman erikoistaitoni.

Luulenpa, 

että joskus,

kannattaisi ehkä vain unohtaa.

Mihin on mennyt aika?

Miten voi olla jo heinäkuu?

Miten jo puolessa tämä koko vuosi?

Mihin on valunut elämä,

mihin kaikki se käytössä oleva aika?

Tuntuu, että en elä tai etene.

Junnaan paikallani, 

pitäisi saavuttaa enemmän.

Mutta en edes tiedä mitä,

tai miten.

Elän päivän kerrallaan,

edistän meneillään olevia projekteja,

haaveilen syksyllä valmistuvani. 

Ja samalla mietin,

että en muka etene. 

Kovin ristiriitaista.

Riittää, että hengität

Eilen keskikesän juhla teki olosta yllättäen ajattoman ja irrallisen. Tuntui vaikealta hengittää, tuntui vaikealta ylipäätään olla. Yritin työntää oloa pois, koska niin minä aina teen. Vaikka oikeastaan tiedän ettei pitäisi. 

Sitten sanoin itselleni, että ei minun tarvitse juuri nyt tehdä muuta kuin hengittää tämän olon ja päivän lävitse. Tämä ei varmasti ole pysyvä olotila, koska sellaisia tunteet ovat. Ne tulevat ja menevät. Harvoin jäävät muuttumattomina paikalleen. 

Ja vielä sen samaisen päivän iltana oli olotilani jo aivan toinen. Kevyt ja helppo. 

Joten muista, jos olo tuntuu vaikealle ja hankalalle,

siinä hetkessä riittää, että hengität.

Kesän ajattomuudessa piilottelee ajatus väliaikaisuudesta

Joillekin kesä tuntuu helpolle, rennolle, ehkä ihanan ajattomalle. 

Minulle ne ovat niitä puolia, jotka tekevät kesästä hankalan.

Rutiinit katoavat, olo tuntuu irralliselle, tuntuu vaikealle pysähtyä ja ihan vain olla.

Kesässä on sellainen ajatus, että täytyisi kokea koko ajan niin paljon.

Koska kesä kestää vain hetken.

Sen ajattomuudessa piilottelee kiire ja valtavan suuri tunne kaiken väliaikaisuudesta.

Yhtäkkiä radiossa soi kappale, joka vie siltä istumalta lapsuuteen.

Niihin kesiin, kun vielä asui kotikotona, ja siskon kanssa touhuttiin yhdessä lämpiminä kesäpäivinä. 

Siinä hetkessä viiltävä kaipaus jonnekin, ja silmiin nousevat kyyneleet.

Räpyttelen kyyneleet pois, koska en halua selittää sitä tunnetta kellekään.

Terapiassa yritän, mutta sanoja on vaikea löytää. 

Tuntuu typerälle surra ajankulkua, sitä kun ei kuitenkaan voi pysäyttää. 

Mutta sellainen loputon haikeus taitaa kuulua vakituisesti olotilojeni listaan.

Tulevaisuuden pelkoa

Oikeastaan en yhtään ihmettele sitä, jos ailahtelevaisen mielen kanssa elävät ihmiset eivät halua lapsia. Vaikka näihin olotiloihin löytyykin apua, en silti toivoisi näitä oloja kenellekään. Välttämättähän ne ei periydy, mutta entä jos? 

Pahimpina hetkinä pelkäsin tulevani hulluksi. Katoavani ikuisiksi ajoiksi johonkin epämääräiseen hähmään. Niin, että oikeastaan minusta ei olisi enää muuhun kuin elämään suljetulla osastolla. Puoliso kävisi siellä katsomassa, tai ehkä paremminkin jatkaisi elämäänsä ilman minua, koska olisin vain enää mukana raahattava paha. Sellaista elämää, jossa tuollaiset pelot varjostavat, en todellakaan toivoisi kenellekään, varsinkaan omalle lapselle.

Tiedän, ei pitäisi elää miettien, että entä jos. Kun koskaan ei ihan oikeasti voi tietää. Mitä tahansa voi tapahtua ja silti pitäisi uskaltaa astella eteenpäin. Selvisinhän minäkin ja nykyään lääketiede pystyy auttamaan niin monessa. 

Silti en yhtään ihmettele, jos tällaisten olotilojen läpikäynti lannistaa moiset tulevaisuuden suunnitelmat. Ihan ensiksi pelottaa, että niin iso muutos kuin lapsensaanti veisi minut takaisin sinne epämääräiseen hähmään ja toiseksi pelottaa, että siinä on lapsen tulevaisuus valmiiksi kirjoitettuna. 

Niin minä oikeastaan juuri nyt ajattelen.