Huomaan itsestäni, että odotan koko ajan jotakin. Ruokataukoa, töiden loppumista, rakkaan kotiin tulemista, ystävän näkemistä, viikonloppua. En elä tässä hetkessä, elän siellä jossakin. Ja ehkä se on joskus ihan ok, voiko sitä muka aina elää niin tässä ja nyt. Voisiko jokainen työpäiväni olla tietoista läsnäoloa, kuinka kauan jaksaisin jos toisinaan eivät ajatukseni olisi jo siellä työpäivän jälkeisessä ajassa?
Haluaisin kuitenkin pysäyttää itseni edes viikonlopun ajaksi. En halua, että ajatukseni ovat jo tulevan viikon töissä ja aikaisissa aamuissa. Haluan olla läsnä hetkessä, jotka vietän tärkeiden ihmisten kanssa.
Huomenna junaillaan Helsinkiin, vaihteeksi katselemaan veneitä messuille. Ja saan yllättää ostamallani lahjalla hänet, joka on jaksanut töiden alkamisesta johtuvan väsymykseni ja kitinäni. Joskus täytyy kiittää, että toinen tietäisi kuinka paljon oikeasti arvostan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti