torstai 11. helmikuuta 2016

#kahvilantäti

Ehkä näin kahden kokonaisen työpäivän jälkeen voisin vähän valottaa työn herättämiä tuntemuksia.
Ensimmäisen työpäivän puolessa välissä olin tullut siihen tulokseen, että minun täytyy tosiaan lukea aivan h*lvetisti (anteeksi ruma sana) yliopiston pääsykokeisiin jotta pääsen sisään. Ruokatauolle päästessä jalkoja särki niin paljon etten muista milloin viimeksi. Epäilin myös, että kun istun en enää pääse ylös tai löydä sisältäni minkäänlaista energiaa viimeisiin tunteihin. Selvisin kuitenkin, vaikka illalla olo olikin kuin olisi jäänyt jyrän alle.

Toista työpäivää en voi väittää odottaneeni innolla, mutta toki se oli odottamaani mukavampi. Tämän takia haluaisin osata sulkea työt työpaikalle ja unohtaa kaiken saman tien kun kävelen ulos työpaikan ovesta. Ihan turhaan pyörittelen mielessäni mennyttä päivää ja seuraavaa päivää, kun kumpaankaan en voi siinä hetkessä vaikuttaa.

Kun ennen kirjastossa käynti saattoi olla ainut ohjelma kokonaisessa päivässäni, en tänään millään jaksanut mahduttaa siellä käyntiä mihinkään väliin vaikka varaamani kirjan viimeinen noutopäivä oli tänään.
Päätös yliopistoon pääsemistä syntyi melko nopeasti töiden alkamisen jälkeen, enkä tiedä kannattaako sitä ottaa liian tosissaan. Voihan olla, että näiden kuukausien aikana mieleni hyvinkin muuttuu. Kunhan vain selviän tästä alun raskaudesta.
Eilen illalla päivän lääkitystä kohdalleen laittaessani totesin puoliääneen pilleriliuskalle "kolme tällaista ja sitten työkokeiluni onkin jo tehty".

Niinpä, aika on niin kovin suhteellinen käsite.

2 kommenttia:

  1. Sorii tuo yllä oleva, miun piti olla kirjautuneena mut kas kummaa en ollutkaan minä! :D Mutta sanomani piti että voimia kamulle! :)

    VastaaPoista