Kesä aiheuttaa levottomuutta

Kesä aiheuttaa levottomuutta, jonkinlaista haikeaa vellontaa.

Olen luonnon keskellä ja kuulen lintujen laulua, 

aiemmat illat olen kuunnellut, kun autot ajavat suvantosillalla. 

Tuntuu, että pitäisi nauttia enemmän. 

Sisällä istumisen sijasta istua ulkona ja tuntea kesäillan viileys iholla.

Mutta en ole viime päivinä oikein jaksanut kokea ja tuntea, olen vain elänyt.

Päivät ovat puuroutuneet aamuiksi, joina nousen sängystä hiestä märkänä, 

päiviksi, joina istun toimistolla ja tuijotan tietokoneen ruutua,

illoiksi, joina toivoisin että kohtaisimme syvemmällä tasolla.

Minulla on niin paljon, ja sitten kuitenkin jonkinlainen tyhjyys.

Millä minä täyttäisin sen tyhjyyden? 

Miksi minussa yhä on, sellainen tyhjyys?

Ilman kipua ei tapahdu kasvua

Tuntuu vaikealle ja kipeälle, hyväksyä oma vajavaisuutensa.
Kohdata joka päivä se tosi asia, että ratkaisun avaimet omiin ongelmiin on kuitenkin aina omissa käsissä.
Tunnen toistavani päivästä toiseen samoja virheitä.
Tiedän, että pitäisi avata suunsa useammin. Uskaltaa sanoittaa rohkeammin kaikkea sitä, mitä on mielenpäällä. 
Ja joka päivä valitsen silti hiljaisuuden.

Miksi?
Miksi minä valitsen olla hiljaa ja voida huonosti?
Miksi minä en saa suutani auki ja löydä oikeita sanoja?
Ei ihmekään, että on palan tunne kurkussa. Niin paljon minä olen elämäni aikana niellyt sanoja, jotka olisi pitänyt ääneen sanoa.

Sanotaan, että ilman kipua ei tapahdu kasvua. Toivottavasti tämä on merkki siitä. 

Edelleen tässä, sua varten

5 vuotta sitten oli keltavioletit kynnet, sininen kesämekko ja mielessä vain jonkinlainen odotus uuden ihmisen kohtaamisesta. 
Syötiin suklaajäätelöä, juotiin kahvia ja sinä varmaan menetit yöunesi niin kuin aina jos juot kahvia liian myöhään.
Seuraavana päivänä kotona yritin lukea Kotiopettajattaren romaania, vähän väliä ajatukseni karkasivat ja palasin mielessäni eilisen illan suudelmaan. 

Aluksi ehkä säikähdin vähän sitä, miten nopeasti liimauduin sinuun niin täysin. Mutta silti se kaikki tuntui niin oikealle. Oli helppoa ja hyvä olla. Alettiin opetella yhteisen elämän tunnusmerkkejä, luomaan omia juttuja. 

Ja edelleen, mä olen tässä, sua varten. 

Olen jo nyt vaikka ja mitä

Kysyin eilen illalla peilikuvaltani, että tuleekohan minusta koskaan mitään.
Jonka jälkeen halusin heti korjata itselleni tämän vääränlaisen ajatusmallin.
Koska olenhan minä jo nyt vaikka mitä, eikä minun tarvitse tulla enää yhtään sen enempää miksikään ollakseni arvokas. 

Olen ylioppilas, media-assistentti, aika lähellä valmis medianomi. Tällä hetkellä sisällöntuotannon maailmaan tutustuva harjoittelija. Vaikka en tykkääkään arvottaa olemistani sen mukaan, mitä olen työ- tai opiskelumaailmassa saavuttanut, niin kyllähän minä noitakin asioita olen.

Olen ollut nyt harjoittelussa kaksi viikkoa ja se on aiheuttanut aivan valtavan itsereflektoinnin ryöpyn. En ole edelleenkään löytänyt sellaista loputonta intohimoa tätä alaa kohtaan. Ihan parhaita on ne hetket, kun sitä oikein syttyy toteuttamaan omia visioitaan ja lopputuloskin on loistava.
Tiedän, kaksi viikkoa on vielä aika vähän, eikä sen perusteella voi tehdä sen suurempia johtopäätöksiä oikein minkään suhteen. En silti ole tänä aikana kokenut sellaisia suuria intohimon tunteita. Enemmänkin kaikki on ollut aika tahmaista ja välillä en tiedä miten tätä tietä on tarkoitus kulkea eteenpäin. 

Tavallaan pelottaa se, että jos nyt valmistun, mutta en sitten kuitenkaan löydä paikkaani työelämästä tällä alalla. Kuinka paljon se tulee vaatimaan rohkeutta ja voimaa seurata omaa tietänsä ja esimerkiksi lähteä opiskelemaan vielä jotakin aivan muuta. Toisinaan toivoisin, että työlläni ei olisi mitään tekemistä luovuuden kanssa. Toisaalta taas en edelleenkään tiedä mitä muutakaan tekisin.

Toivottavasti tämä kesä tulee antamaan myös vastauksia näihin kaikkiin herättämiinsä kysymyksiin.

Elämä tuntuu hyvälle

Eilen oli haikea olo, vaikka en edes erityisemmin huomannut tänä keväänä koulun loppumista. Mutta jotakin sellaista haikeutta oli ilmassa lintujen laulaessa ja tuomen tuoksuessa, kun istuskelin pihanurmikolla.
Tänä vuonna siirryin saumattomasti kouluelämästä työharjoitteluelämään. Olen todennut, että luovaa työtä tehdessä on entistä tärkeämpää aina toisinaan palauttaa itsensä hetkeen. Aivot kun eivät oikeastaan koskaan muuten lepää vaan ne kehittelevät ja suunnittelevat uutta lakkaamatta.

Usein koulujen loppuminen on tarkoittanut hetkeä, jolloin putoaa parin kuukauden rutiinittomaan ja ajattomaan ajanjuoksuun. Joskus nautin kesistä juuri sellaisina, ajattomina. Vanhemmiten olen huomannutkin, että ajattomuus ja rutiinittomuus eivät ehkä olekaan itselle se paras tapa elää tätä elämää. Siispä ilolla otan vastaan kesän, jonka vietän tekemällä harjoittelua ja saan pitää kiinni edes jostain rutiineista. 

Elämä tuntuu ihan hyvälle, juuri nyt.

Ennen luotin enemmän kohtaloon

Tuntuu, että uskoin ennen paljon enemmän kohtaloon. Uskalsin luottaa siihen, että asiat menevät juuri sillä tavalla kuin niiden on tarkoituskin mennä. Nykyään huolestun enemmän, kannan harteillani maailman painoa.
Miksi en luottaisi edelleen, että kaikki kyllä järjestyy. Että kaikkiin asioihin en pysty kuitenkaan vaikuttamaan. Ne vain tapahtuvat, jos ovat tapahtuakseen.

Viime yönä unessa, ihmisjoukon keskellä näin mummon kasvot. Hämmennyin, koska eihän sen pitäisi olla enää mahdollista. Arvelin nähneeni vain jonkun hyvin samannäköisen.
Pienenä pelkäsin ajatusta siitä, että jonain päivänä mummoa ei enää ole. Ajattelin, että en mitenkään voisi selvitä sellaisesta tilanteesta. Ja sitten kuitenkin tässä tilanteessa, se tuntuu tavallaan ihan luonnolliselle.

Melko turhaa on pelätä tulevaisuuden tapahtumia, varsinkaan sellaisia jotka ovat väistämättömiä. Elämä valmistaa meidät niihin kyllä tai ainakin niiden tapahduttua kannattelee eteenpäin. Aivan hyvin siis voisin, lakata pelkäämästä ja luottaa elämään.

Kaikenlaisia tavoitteita

Olen tällä viikolla viimeistellyt tämän kevään opintoja, eli suomennettuna kirjoittanut itsearviointeja. Lisäksi ajatukset on jo tulevassa kesässä ja harjoittelupaikkaan liittyvissä jutuissa. Mutta olipa sitten kyseessä itsearviointi tai harjoittelusuunnitelma, aina siellä kysytään tavoitteita. 

Mitä tavoitteita asetit itsellesi tämän kurssin alussa ja miten ne toteutuivat. Mitä tavoitteita asetat itsellesi harjoittelujaksolle, eli mitä haluat oppia. Ja mitä tavoitteita asettaa työnantaja.

En ole tässä kovinkaan hyvä. En oikeastaan nauti tavoitteiden asettamisesta. Miksi pitää sellaisia olla, miksi pitää aina saavuttaa jotain. Entä jos ei täytä tavoitteita, ei omiaan eikä työnantajan? Onko se samantien epäonnistuminen vai onko se vain tarpeellista oppimisen kannalta?

Siksikö ei tunnu elämänikään etenevän, kun en osaa asettaa sille tavoitteita?