Välillä en tiedä miten itseeni ja päätään nostavaan lapselliseen mökötykseen suhtautuisin. Mielestäni ei ole olemassa mitään niin tyhmää kuin mököttäminen, se kun ei ollenkaan auta asioiden selviämistä. Mutta silti, kun asiat eivät mene niin kuin haluaisin minussa herää mököttäjä.
Olen tiedostanut tämän ennenkin, osaan olla naurettavan lapsellinen. Jos minua käsketään tekemään jotakin, kuten siivoamaan, alkaa mieleni kapinoimaan "en varmasti tee kun käsket". Harmittavan usein teen elämästäni aivan turhaan hankalampaa ja ikävämpää kuin olisi tarpeen.
Toisaalta johtuen syksystä ja kuukauden tietystä ajasta voi olla, että reaktioni tässäkin asiassa ovat vahvemmat. Kuinka mukavaa olisikaan vain velloa koko päivä hyvin alkaneessa mökötyksessä ja olla näkemättä yhtäkään hyvää puolta yhtään missään.
Olisihan se, vaan ei kuitenkaan kovin kehittävää.
Kasvukipuilu elämän ja itseni suhteen näköjään jatkuu yhä. Onneksi tietoisuus itsestä ja ongelmista antaa valtavat mahdollisuudet kehittyä kohti "parempaa minua".
Luulen että tuo kasvukipuilu on sellainen koko elämän läpi vietävä prosessi, ei niinkään vain teini-iän höpötystä.. :) joskus tosin huomaa olevansa kovemmassa koulussa ja välillä helpottaa.. (;
VastaaPoistaJuu ihan totta. Mietin tuota kasvukipuilu kohtaa kirjoittaessani että ei se kyllä mahda varsinaisesti koskaan loppua vaan on sellainen läpi elämän kestävä prosessi. :)
Poista