Life is 10% what happens to us, and 90% how we react to it

Jos jossain asiassa tiedän olevani äärimmäisen hyvä, niin stressaamisessa. Siinä taas ei sinänsä ole mitään hyvää, että olen siinä niinkin hyvä.
Noin kuukausi työkokeilua takana, ja nyt minut on sijoitettu saman firman eri kahvilaan. Systeemit sinänsä on aika samat, mutta silti... Ihan eri paikka, eri ihmiset ja yhtäkkiä sitä tuntee taas olevansa ihan alussa. Sitä vain huomaa taas seisoskelevansa sormi suussa, kun sen sijaan pitäisi toimia tai ainakin kysyä miten voisi olla avuksi.

Olen työkokeilun myötä joutunut opettelemaan ns ulkoistamaan itseni omista tunteistani. Ehkä olisi pitänyt opetella kyseinen systeemi jo edellisten opintojen aikana, mutta silloin en vielä ymmärtänyt. Tänään mietin onko se huono asia, että kiellänkö minä tunteeni ja jätän ne käsittelemättä ja joskus myöhemmin se kostautuu. En silti oikeastaan luokittelisi sitä kuitenkaan kieltämiseksi, minä vain jätän täysin turhat paniikkia aiheuttavat tunteet huomiotta. Minusta saa tuntua siltä, mutta se ei varsinaisesti auta minua pääsemään eteenpäin. Jos jään kiinni ajatukseen "en halua mennä töihin", tekee se joka tapauksessa pakollisesta töihin menemisestä kaksi kertaa pahempaa.

Ajattelen yhä aivan liikaa, mutta ehkä osaan nykyään sivuuttaa osan turhista ajatuksista.
Tai ehkä vain vaadin itseltäni liikaa, eikä elämän oikeasti pitäisi edes tuntua tältä. Siitä päästään väärän alan kierteeseen ja koko tulevaisuuden suunnitelmien uudeksi laittamiseen.
Siispä minä vain lakkaan kuuntelemasta niitä tunteita, jotka yrittävät tehdä päivästäni huonomman. Ja uskottelen itselleni, että kaikki on hyvin.