Lauantai-iltana oli maailman kaunein ääni ja ehkä maailman kauneimmat laulut. Oli kolme onnellista paria enemmän tai vähemmän käsikädessä. Yleensä minä varaudun etukäteen siihen kuinka elävä musiikki menee ihon alle ja saa tasapainoni järkkymään. Tällä kertaa en muistanut ollenkaan odottaa sitä, ja jo toisen kappaleen kohdalla oli silmät täynnä kyyneliä.
Johanna Kurkela tosiaan meni ihon alle ja sai kylmät väreet kulkemaan pitkin vartaloa.
Se oli sellainen onnellinen ilta, kädessä rakkaimman käsi, "pimeän tultua mä puristan sun kättäs, oothan tässä vielä huomenna", sitä me kaikki siinä varmasti toivoimme, että onnemme olisi ikuista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti