Näen ihmisiä kahviloissa, ravintoloissa, kylpylän saunassa, aivan arkisissa tilanteissa. Ja jostakin syvältä minusta kumpuaa tunne, jolla ei ole nimeä.
Miksi minä tunnen surua, kun näen ihmisiä syömässä? Mitä surullista on siinä, että jokaisen meistä täytyy monta kertaa päivässä täyttää mahansa ruualla? Mitä surullista siinä, että ihmiset etsivät onnen hetkiä ja kokemuksia vierailemalla kylpylöissä? Haluavat nauttia ja rentoutua.
Se on sellainen selittämätön tunne, joka valtaa minut, eikä minulla ole sille nimeä. En itsekään tiedä miksi se tulee tai mikä sen aiheuttaa. Mitä niin surullista on minun mielestäni elämän arkisissa asioissa? Siinä, että kylpylässä on pieni lapsi ja minä tiedän että ei se isona edes muista olleensa kyseisessä paikassa. Tiedän, että minuakin on pienenä kuljeteltu vaikka ja minne. Valokuvista olen sen nähnyt. Mutta enhän minä sitä voi muistaa.
Hetken, siinä kaiken keskellä, minä ikävöin lapsuutta ja niitä koko perheen yhteisiä kylpyläreissuja. Nyt on vain minä yksin naisten puolella ja se toinen jossain siellä miesten puolella. Kohtaamme altaalla, kohtaamme pukuhuoneiden ovien ulkopuolella. Mutta siinä välissä meillä on vain itsemme.
Ehkä se tunne on juuri sitä, miten me kaikki olemme oikeasti täällä maailmassa yksin. Kukaan ei voi täysin tuntea, eikä nähdä meitä. Lopulta itse täytyy jokaisen osata itsestään huolehtia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti