Suussani majailee edelleen maitohampaita, en tiedä aikovatko ne koskaan irrota. Kuulemma ne voivat olla siellä hyvinkin neljäkymppiseksi asti.
Viimeisin yläoikealla oleva hampaani on kasvanut aivan vinoon. Sillä on oma elämä, se sojottaa kohti poskeani. Lukioaikana sitä yritettiin laittaa ruotuun kuminauhoilla, ja hetken se ehkä ehtikin olla suora. Vääntyi kuitenkin takaisin omille teilleen, ja sillä tiellä on edelleen.
En erota toisistaan blondeja miehiä, näyttävät kaikki aivan samalle. Aivan kuten en huomaa eroja kiinalaisten ulkonäössä tai hevosten ulkomuodossa. Kaikki samanlaisia, koska ovat niin vieraita minun maailmassani. Mutta pupuja, oi pupuja ei enää ole kahta samanlaista minun maailmassani!
Tuntuu, että ympärilläni on hurjasti introvertteja herkkiä ihmisiä. Joka puolella, plop plop. Niitä vain pulpahtelee sieltä ja täältä. Vai voisiko se johtua siitä, että samanlaiset ihmiset vetävät toisiaan puoleensa ja siksi tuntuu että niitä on kaikkialla. Vai onko se kiinni diagnoosista ja sen helppoudesta. En tiedä, mutta joskus se melkein ahdistaa. Herkät ihmiset kun ei aina ole niitä kaikkein helpoimpia, että jos vaikka olisi joku sellainenkin joka sanoisi aina "totta kai, mennään" vaikka olisin juuri ehdottanut päiväkännejä tai yöllistä kahvihetkeä.
En halua korostaa erityissitäasiaa, joka saa minut itkemään kun mietin maailman suuruutta ja tunnen itseni niin pieneksi. Sitä asiaa, joka saa minut tuijottamaan vaikka tunteja omia luomiani tai toisen ihoa. Miten voisin vain kuljettaa kättäni pehmeää ihoa pitkin, ja aina se on yhtä ihmeellinen. Miten minua rauhoittaa sellainen tietty jatkuvuus, että tietää mitä maailma tuo tullessaan.
Olen oivaltanut, että tämä elämä ei tule olemaan minulle turhan helppo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti